Uskomaton uskonto

Kotimaa24.fi -sivustolla on uutinen piispa Jari Jolkkosen tänään Tampereella Haastettu kirkko -seminaarissa pitämästä puheenvuorosta. Jolkkosen mukaan kirkko on nyt haastettu vahvistamaan kristittyjen uskonnollista identiteettiä, sillä tarjouskilpailussa ja asiakaseduissa kirkko ei kauppaketjuille pärjää. Niin, kirkkohan kai tarjoaa vain ikuista elämää uskoville. Eihän se ole mitään sen rinnalla, että saa kolme kahvipakettia kympillä etukorttia vilauttamalla.

Identiteetin vahvistaminen on tärkeää Jolkkosen mukaan myös siksi, että tutkimuksessa on todettu lapsilla olevan synnynnäinen taipumus uskoa (johonkin) jumalaan. Hän sanoo, ettei lapsi ole "tuttia imevä ateisti" vaan uskonnollisuus on hänessä idullaan, aivan kuten hampaat vauvan suussa. Aivan. Pieni lapsi ei tosiaankaan ole ateisti, sillä ateismi on tietoinen valinta. Uskonnoton lapsi tietenkin on, sillä maailmankatsomuksen muodostaminen on pitkällisen sosiaalistumis- ja ajatteluprosessin tulos.

Sitä sen sijaan ei käy kieltäminen, että ihmisellä on kautta aikain ollut tarve selittää maailman ja elämän ilmiöitä. On etsitty vastauksia siihen, mistä maailmankaikkeus alkaa ja mihin se päättyy, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja mikä on oikein ja väärin. Jokainen sukupolvi on ymmärtänyt maailman sellaisena kuin se on kulloisenkin tiedon varassa näyttäytynyt. Selittämisen ja ymmärtämisen tarve eivät silti tarkoita mihinkään tiettyyn dogmiin ohjaavan geenin olemassaoloa.

Ajatellaan vaikka maapallon syntyä. Suomessa uskottiin kauan, että maailmankaikkeus sai alkunsa sotkan munasta. Tuli kirjokannet ja niin edelleen. Sitten sijansa sai Raamatun selitys Jumalasta maailman luojana. Vähitellen Raamatun selityksen sijaan tai rinnalle vastaanottajasta riippuen on tullut lisääntynyt tieto alkuräjähdyksestä ja evoluutiokehityksestä. 

Nykytiedon valossa viimeisin selitys loogisin ja sellaisena uskottavin, mutta ehkä tuhannen vuoden kuluttua sillekin hymähdellään - kuinka vähän 2000-luvulla asioista vielä tiedettiinkään. Ja mitä vähemmän on tietoa, sitä enemmän on uskomuksia. Kaikki eivät myöskään halua hyväksyä sitä, että sellaisiakin asioita on, joita ei voi selittää. Silloin toki ainoa vastaus on usko, kenen mihinkin.

Nettiuutisen mukaan Jolkkonen niin ikään kannustaa ”saunassa ja sienessä rukoilevia sohvaperunakristittyjä” jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, jotta aikuistenkin usko kolmiyhteiseen Jumalaan voisi vahvistua vapauttavaksi ja koko elämää kannattavaksi voimaksi.
  
Väitän vastaan tässäkin asiassa.

Minulle, joka en usko Jumalaan sanan varsinaisessa merkityksessä, sauna on ollut aina pyhä paikka. Jostakin syystä saan saunassa parhaiten yhteyden omaan sisimpääni. Joskus huokaan ilmoille rukouksentapaisen pyynnön, joskus lähetän elämälle kiitoksen. Joskus vain hiljennyn kuuntelemaan itseäni; saunassa on helpointa olla hiljaa omien ajatustensa kanssa.

Minulle kirkkouskovaisuus on aina näyttäytynyt pöyhkeänä pönötyksenä. Esimerkiksi ehtoollinen on useimmiten vaivaannuttava kokemus: tuolla ne nyt näyttäytyvät, ovat kunnollisia kristittyjä. Katsovat hiukan alentuvasti niitä, jotka pysyvät penkissä tai jättävät koko jumalanpalveluksen väliin. Mieluummin hiljennyn siis omaan pyhään hetkeeni saunassa.

Evankelis-luterilainen valtionkirkko näyttäytyy yhä useammin paniikinomaisesti kouristelevana ulkokultaisena yhteisönä, joka yhtäältä pelkää jäsenten menettämistä ja siksi sortuu tässä pelossaan mielistelemään ja toisaalta tekee kaikkensa sulkeakseen mahdollisimman monet sanomansa ulkopuolelle. 

Minä uskon, että maailmankatsomus - olipa se sitten mikä hyvänsä - on toimivin nimenomaan silloin, kun sen voi ottaa mukaansa saunaan ja sienimetsään, arkeen. Maailma kaipaa hyviä tekoja, ei selkääntaputtelupiirejä, joissa käydään näyttäytymässä ja hakemassa vahvistusta omalle erinomaisuudelle.

Mitä lapsiin tulee: ymmärtämisen itu on todentotta olemassa. Ensimmäisen kyselyiän myötä hahmotetaan fyysistä maailmaa kysymällä mikä tuo on, sitten siirrytään asteittain abstraktimpiin miksi-kysymyksiin. Tässä kohtaa vanhemman tehtävä ei ole lyödä opilla päähän, vaan opettaa lasta ajattelemaan itse. Minä ainakin kerron, miten itse puheena olevasta asiasta ajattelen, mutta kerron myös, että erilaisiakin näkemyksiä on.

Seitsemän vuotta sitten minä uskoin vielä sen verran, että lapseni kastettiin. Jos vastaava tilanne tulisi nyt eteen, en olisi enää ollenkaan varma. On yhä vaikeampaa uskoa siihen, että kirkko haluaa jäsenilleen hyvää.