Elämä ei ole reilua

Eilen oli taas pitkästä aikaa keikkapäivä. Jo oli aikakin, koko maaliskuu piti kärvistellä ilman energiatankkausta ja somesta seurata, missä päin Suomea Elonkerjuu on remmastellut milloinkin. Onneksi odotus palkittiin loistavalla setillä ja aurinkoisilla hymyillä, joiden voimasta Himoksen rinteetkin ehkä sulivat hiihtäjien alta.

Mutta mutta.

Pitkään aikaan ei olekaan osunut keikalla kohdalle känniääliöitä. Nyt osui, kahteen eri kertaan. Kolmannes setistä meni tunkeilijoita hätistellessä - ja sitten paras fiilis olikin jo karannut. (Ruoskaa ja Rannanjärvi toimivat aina!)

Sanokaa vaan typeriksi meitä, jotka jonotamme ulkona ja jonotamme sisällä, jotta pääsisimme seuraamaan keikkaa parhailta paikoilta. (Juu juu, eturiviin tai sen liepeille.) Oma on asiamme ja hulluutemme. Sitten paikalle ilmestyy kesken keikan joku, jonka on ihan pakko päästä eturiviin. Milloin on annettavana hotellihuoneen numero tai oma puhelinnumero artistille, milloin on välttämättä saatava koskettaa kitaristia. Syyt vaihtelevat pakko on sysätä muut tieltä, koska MINULLA on bileet. 

Keinoja eturiviin pääsemiseen on monia. Voi tulla seisomaan ihan selkään kiinni niin, että edessä seisova ei pysty hengittämäänkään kunnolla, liikkumisesta puhumattakaan. Varmaan pitäisi olla otettu, mutta varsinkaan näin keski-ikää lähestyvänä täti-ihmisenä minä en halua tuntea takamuksessani ventovieraan pojanklopin elintä enkä niskassani humalaista huohotusta. Toisekseen voi käyttää väkivaltaa. Kyynärpäätä kylkeen ja kynnet käsivarteen. Lisäksi voi myös heittää oluet edessä seisovan selkään kostoksi. Jos sekään ei tehoa, aina voi vedota tunteeseen: ei ole reilua, että te omitte koko bändin! Kyllä minullakin on oikeus olla eturivissä.

Kaikkea tätä tuli eilen koettua. Tuohon reiluuteen sen verran, että jos seisoo ennnen keikkaa erilaisissa jonoissa yli neljä tuntia niin kuin vieruskaverini eilen, niin on nimenomaan reilua, että hän saa nauttia keikasta juuri sillä paikalla, jonka on jonottamisellaan saanut.

En missään nimessä halua välittää sellaista viestiä, että kenelläkään muulla kuin minulla tai jollakin sisäpiirillä ei ole asiaa eturiviin tai että yhtään kukaan omistaisi yhtään ketään. On pelkästään iloista, jos hyvä tuuli ja hyvä musiikki saavat ihmiset innostumaan. En missään nimessä halua olla myöskään sellainen, että nyrpistelisin ihmisille, jotka ovat vieneet "minun paikkani". Jos joku ehtii ennen minua johonkin, asia selvä. Hauskaa keikkaa!

Mutta pakko on sanoa, että järjestelmällisestä häirinnästä minä suutun. Yritin eilen sanoa asiasta ensin nätisti ja sitten kovemmin. Lopulta - takamus olutta valuen - talloin surutta varpaille. Kävi selväksi, että maiharit ovat kauhean kätevät keikkakengät muutenkin kuin siksi, että ne ovat hyvät jalassa.

Känniääliöt ovat todellakin inhottavinta keikoilla. Sitä on tullut saatua alushousuista päähän ja kaikennäköistä tunkijaa on ollut, mutta harvassa ovat niin sitkeät yrittäjät kuin eilisellä keikalla. Jos musiikki ei olisi ollut niin hyvää ja bändi vähemmän vedossa ja aurinkoisena, olisi illasta jäänyt huono fiilis.

Onneksi niin ei käynyt.

Kuvassa Elonkerjuun basisti Antero Naali, jolla on Suomen aurinkoisin hymy. Kuva otettu Viking Gracella helmikuun alussa.