Hyvää tekeviä töitä

Olen ollut nyt reilun kuukauden ajan kustannustoimittajaharjoittelijana paikallisessa opetus- ja kasvatusalan ammattikirjallisuutta kustantavassa yrityksessä. Olen jo vuosia haaveillut jonkinasteisesta alanvaihdosta - vaikka suunnan tai näkökulmanvaihdos lieneekin parempi termi kuvaamaan haaveideni suuntaa. 

Syksyinen sairauslomani sai minut tarttumaan tuumasta toimeen. Ymmärsin, kuinka väsynyt ja ennen muuta turhautunut olin moneen asiaan opettajana. Sekin harmitti, etten ollut onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. Tuntui, etten koskaan päässyt kehittämään ammattitaitoani kunnolla. Moni itselleni tärkeä näkökulma jäi toteutumatta vuosi siellä, toinen täällä -oravanpyörässä. Tunsin olevani ammatillisesti täysin hukassa ja äärimmäisen kyllästynyt osoittamaan pätevyyttäni kerta toisensa jälkeen työssä, jossa kiitosta onnistumisistaan ei saa.

Kuluneet kuusi viikkoa ovat tehneet uskomattoman hyvää, vaikka kaikki on uutta ja ihmeellistä enkä vieläkään osaa tehdä juuri mitään asioiden hyväksi oma-aloitteisesti. Ensinnäkin on ihmeellistä, että työpäivänsä saa viettää verenpaine kohtuullisissa lukemissa. Ei tarvitse hermostua eikä hosua, vaikka eivät tekstitkään aivan ongelmattomia yhteistyökumppaneita ole. Mutta on palkitsevaa, kun keksii ratkaisun johonkn visaiseen ongelmaan. Ja ainahan voi käydä kahvilla! (Tämän tosin opin opeaikoinani.) Teksti ei karkaa paperista tai näytöltä minnekään. Toisin voi olla teinilauman suhteen.

En muuten olisi ikinä uskonut, kuinka hauskaa kustantamossa voi olla! Teksteissä ja rivien väleissä on paljon sellaista, mikä saa mielikuvituksen liikkeelle - ja juttu lentää. Vaikka teemme välillä rankkaakin pilaa lukemastamme, niin aina mukana on kunnioitus tekijää ja tekstiä kohtaan. Meillä on kirjoittajan kanssa yhteinen päämäärä.

Toisekseen on ihmeellistä, että voi käyttää koko ammattitaitoaan hyödykseen. Tekstitaidot, joita olen aina pitänyt vahvuutenani, pääsevät aivan uudenlaiseen käyttöön tekstejä lukiessa, arvioidessa ja editoidessa. Opetuskokemuksesta ja pedagogisista opinnoista on hyötyä sisällön arvioimisessa ja muutosehdotuksia tehdessä. 

Muistan kirkkaasti hetken, kun selvitin koulun käytävällä, kuka poikaporukasta oli sylkenyt ikkunan täyteen räkäklimppejä, kaiketi jo kolmatta kertaa samalla viikolla. Mieleeni juolahti tuolloin, että tätäkö varten minä kaikki ne tenttikirjat kahlasin läpi? Ehkä se oli juuri se hetki, kun ajatus näkökulman vaihdoksesta selkeni minulle.

Kolmanneksi on ihmeellistä, että tehdystä työstä kiitetään. Kun kustannustoimittajakollegat kehaisivat, että olen omaksunut nopeasti oikeanlaisen tavan lukea ja kommentoida lukemiani käsikirjoituksia ja että minulla on työhön tarvittavaa näkemystä, minun oli pakko heti tilaisuuden tullen käydä vessassa tirauttamassa pari onnenkyyneltä. Tuntui niin hyvälle. Olin tehnyt jotakin oikein. 

Opettajan työssä en koko kymmenen vuoden aikana saanut yhtä rohkaisevaa palautetta. Opettajan työ on sellaista: kollegat ja esimies eivät näe, miten työtäsi teet. Negatiiviset asiat kyllä leviävät koulun käytävällä kulovalkean tavoin, kiitos jää kytemään oppilaan mieleen. Toki oppilaista voi lukea onnistumisen hetkistä Se palkitsee ja jää mieleen.

Neljänneksi olen kuluneiden viikkojen aikana tutustunut oman alani ammattikirjallisuuteen ennennäkemättömällä tahdilla. Olen monta kertaa miettinyt, miksi olenkin ollut niin laiska lukemaan suoraan työtäni hyödyttävää kirjallisuutta. Varmasti osittain kyse on ollut jonkinasteisesta työuupumuksesta. Ei ole ollut voimia enää työpäivän jälkeen paneutua ammattiasioita käsittelevään kirjallisuuteen, vaikka siitä olisi nimenomaan saanut eväitä työntekoon. Harmi. Opettajien työaikaan pitäisi sisällyttää palkallista luku- ja keskusteluaikaa. Aika vähän sitä opettajainhuoneessa tulee muuten vain keskustelluksi ammatillisista teemoista. Aika menee arjen tulipalojen sammuttelemiseen.

Olen siis kiitollinen puolen vuoden harjoitteluajasta siinäkin mielessä, että vaikka ura kustannustoimittajana ei urkenisikaan - mitä toki kovasti toivon - olen saanut hurjan paljon eväitä opettajan työhön.

Vielä edessäni on neljä ja puoli kuukautta harjoitteluaikaa. Mielenkiinnolla odotan tulevia työtehtäviä, ammattitaidon haastamista ja kehittymistä. On ihanaa, kun ei tarvitse valvoa öitään miettien, kuinka selvitä seuraavasta työpäivästä vaan voi levollisesti ja innolla odottaa innolla sitä, mitä tuleman pitää. Ilo on palannut aamuihini.

Ohessa 6-vuotiaan poikani näkemys äidistä "dataamassa", siis kirjoittamassa tätä blogia.

Se on tyttö!

Naapurimaamme kuningashuone on tänään saanut uuden jäsenen. Aamuyöllä kruununprinsessa Victoria synnytti tyttövauvan, jota tuore isä kuvasi tiedotustilaisuudessa ainakin puoli metriä todellista kokoaan pidemmäksi. Hänelle se suotakoon, onnesta ja varmasti väsymyksestäkin sekaisin olevalle miehelle.

Sairaalassa on on käynyt vieraita tuoreista isovanhemmista hovimarsalkaan ja pääministeriin, sillä tulevan kruunupään syntyminen ei ole mikään pikkujuttu. On ammuttu tykinlaukauksia ja iltapäivällä vastasyntynyt perhe poistui sairaalasta - kameroille poseeraten, totta kai. Äiti oli valvomisesta ja ponnisteluista huolimatta niin hehkeän näköinen, että tavallinen talliainen ei koskaan.

Sellaista se on, prinsessan elämä. Ei yksityisyyttä. Menitpä naimisiin tai synnytit lapsen, erositpa tai kuolitpa, kaikki on julkista. Yksityisimmistäkin hetkistä on annettava osa maailmalle. Kuninkaalliset kaikkialla ovat ihailtuja: kauniita, varakkaita ja elämä näennäisen huoletonta ja mukavaa. Sydänten prinsessat Diana ja Victoria ovat osoittaneet, että myös tällä kolikolla on toinenkin puolensa.

Erityistä hohtoa kuninkaallisten seuraamiseen tuo sukuihin naidut tavalliset kansalaiset. Mette-Marit, Daniel, Mary, Letitzia, Maxima... he kaikki antavat uskoa siihen, että sadut todellakin ovat mahdollisia. Tavallinen tyttö voi saada prinssin ja puoli valtakuntaa. Poika taas saa prinsessan ja koko valtakunnan. Kun Victoria ja Daniel vihittiin, en voinut olla ajattelematta sitä, kuinka suuren uhrauksen Daniel teki rakkauden takia. Vaikka mitä tapahtuisi, hän ei enää koskaan voi olla yksityishenkilö. Prinsessan naiminen on vapaaehtoista kultaiseen häkkiin astumista. Kaiken se kestää ja kärsii, rakkaus. Täytyy olla todella varma tunteestaan, ja suhteesta.

En sano, että kruunupäiden elämä olisi vain kamalaa. Totta kai kuninkaallisilla on elämässään sellaisia mahdollisuuksia ja etuuksia, joista rahvas osaa tuskin uneksia. Kadehtimaan en silti heitä lähtisi.

Uskon, että Victoria ja Daniel ovat loistavia vanhempia tyttärelleen. Ja jos joku, niin he osaavat kasvattaa tulevasta kuningattaresta omaan asemaansa järkevästi suhtautuvan ihmisen. Danielin tausta tavallisena kansalaisena tuo lapsen elämään varmasti sellaista suhteellisuudentajua, jota koko ikänsä norsunluutornissa kasvanut kuninkaallinen ei voi tavoittaa. Victoria puolestaan on lämmin ja maanläheinen hahmo, jolla uskoisin olevan lapsenkasvatuksessa tuiki tarpeellista arkijärkeä. Lapsi saa varmasti hyvät valmiudet elää siinä kultaisessa häkissä, jota ei saanut itse valita osakseen.

Onnea siis, grattis till prinsessan!

Kiusauksia

Tänään jouduin kuuntelemaan liian pitkään, kun kolme teinityttöä haukkui neljättä, luokkakaveriaan, joka ei ollut paikalla. Tyttöjen mukaan tämä on liian nyyhky, paksu, epäsosiaalinen, finninaamainen, epämuodikas. Musiikkimakukin on vääränlainen. Olin tukehtua kiukkuuni. Pohdin, oliko edessäni joukko koulukiusaajia, joiden takia jossakin kulkee tyttöparka, joka kulkee seinänvieriä pitkin ja pelkää omaa varjoaankin?

Viime vuosina liian moni nuori on menettänyt henkensä sen takia, että kiusattu on saanut tarpeekseen ja päättänyt joko riistää hengen itseltään - tai kostaa. Tai hän on kiusaamisen seurauksena sairastunut mieleltään ja tehnyt aivan hirvittäviä tekoja. Tuorein julkisuudessa uutisoiti esimerkki on vain parin viikon takaa.

On kamalaa ajatella, kuinka pahoin nuoret voivat. Sekä kiusaajat että heidän uhrinsa. Vaikka uhri on se, jonka hyvinvoinnista ensimmäisenöä kantaa huolta, pitäisi muistaa, että oleellista tilanteen ratkaisemisessa on kiusaajan auttaminen yhtä lailla. Vaikka kiusaamista ei voi hyväksyä, ihmistä teon takana pitää ymmärtää. Johtuuko kaikki siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa paneutua lastensa elämään, olla läsnä? Onko kaikki seurausta siitä, että lapsilla ei ole rajoja ja kuria, ei kunnioitusta auktoriteettejä kohtaan? Pitääkö nuoren hakea huomiota, hyväksyntää ja vahvistusta itsetunnolleen kiusaamalla muita ja tekemällä pahojaan?

Nykyisin kiusaaminen on saanut uusia muotoja. Ennen koulukiusaaminen rajoittui kouluun, korkeintaan kotimatkalle. Kodin seinien sisällä kiusattu sai olla rauhassa. Ei enää. Sosiaalisen median myötä kiusaaminen jatkuu koulupäivien ulkopuolellakin ja se saa uusia muotoja. Rauhaa ei enää ole. Nuori elää kestämättömässä sosiaalisessa ristipaineessa: jokainen kaveripyyntö pitäisi osata arvioida, ovatko motiivit vilpittömiä. Bileilta "kavereiden" kesken voi päätyä YouTubeen kaikkien naureskeltavaksi.  


Myös aikuiset osaavat käyttäytyä internetissä todella huonosti. Keskustelupalstoilla kielenkäyttö on luvalla sanoen kamalaa. Joku otetaan silmätikuksi ja ryhdytään kiusaamaan järjestelmälliseti. Olen tyrmistynyt siitä, kuinka pitkälle tässä toiminnassa ollaan valmiita menemään. Asiat saavat riidellä, mutta miksi ihmisten täytyy lytätä toisiaan?

Syyt siihen, miksi jotakuta kiusataan ja toista ei, lienevät sattumanvaraisia. Jos keskustelupalstoja on uskominen, lapsen nimi ja vaatteet kannattaa valita huolella, ettei tule kiusatuksi. Ulkoiset statussymbolit ovat muutenkin tärkeitä. Itse en usko, että tuollaisilla asioilla on todellisuudessa merkitystä. Syyt kiusaamiselle ovat niin hienosyisiä, että yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Erilaisuus on aina pelottanut ihmisiä, siksi eri näköinen, -kuuloinen tai -taustainen saattaa saada kiusaajat kintereilleen herkemmin.  Pönkitystä tarvitseva iskee siihen, mihin kokee pystyvänsä vaikuttamaan, heikompaansa. Tai siihen, minkä kokee itselleen uhkaksi. Vahvempaansa. Pahalle ololle pitää olla purkautumistie. 

Vain yksi on varmaa: vika ei koskaan ole siinä, jota kiusataan. Ei koskaan.


Kiusaamisen ehkäisyssä perheillä on merkittävä rooli. Lapselle pitäisi opettaa pienestä pitäen, että kaikki ihmiset ovat kaikissa suhteissa samanarvoisia, yhtä arvokkaita. Kiusaamista ei pitäisi sallia missään muodossa. "Pojat on poikia" on vastenmielinen selitys. Sama pätee tyttöihin. Lapselle pitäisi onnistua rakentamaan sellainen itsetunto, että hänen ei tarvitsisi lytätä muita alleen - ja että hän kykenisi käsittelemään kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Suhteen pitäisi olla niin luottamuksellinen, että lapsi uskaltaisi ja haluaisi isompanakin kääntyä vanhemman puoleen, jos joku kiusaa - tai jos tietää jotakuta kiusattavan. Ja sitten pitäisi kaivaa itsestään se leijonaemo, joka puolustaa lastaan, ei tyydy hymistelyyn eikä suostu itsekään poljettavaksi vaan on tiukka mutta asiallinen. Turvallinen.


Lopuksi ote elävästä elämästä.

Minua on kiusattu koulussa. Koin todella inhottavaksi nimittelyn, joka alkoi kaiketi vallan hyväntahtoisesta huulenheitosta. Televisiossa kun näkyi tuolloin lastenohjelma, jossa oli nimeäni kantava kana. Siitä se ajatus sitten lähti. Se satutti. Oli myös syrjimistä ja joukon ulkopuolelle sulkemista. Oli ulkonäön haukkumista. Vasta opiskeluaikana helpotti: minun ei tarvinnut todistella mitään kelvatakseni joukkoon. Kouluvuodet kaikkineen jouduin mielistelemään saadakseni hyväksyntää. Ensimmäinen seurustelusuhteenikin oli lukionlaajuinen skandaali. Kuka hullu TUON kanssa voi olla? Eroamme ei sitten kukaan ihmetellytkään. Olivat oikeassa.

Samaan aikaan sisarukseni puolisoineen muistuttivat minua kerta toisensa jälkeen, ettei kannata kuvitella, että yliopiston ovet aukeaisivat TUOLLAISELLE. Kannattaisi suunnitella jotakin vaatimattomampaa. Sekin satutti.

Kiusaaminen, vaikka se ei ollut fyysistä eikä edes kovin suunnitelmallista, radikaalia - tai mitä termiä tässä käyttäisi, jätti minuun syvät arvet. Itsetuntoni on edelleen heikko esimerkiksi ulkonäköni suhteen. Jollakin tasolla olen jo sinut sen kanssa miltä näytän, mutta toisinaan negatiivinen palaute asiasta saa minut taantumaan siksi teiniksi, joka ajatteli, että olisi parasta kuolla pois.

Voin siis samastua heihin, jotka eivät jaksa kuunnella kiusaamista loputtomiin ja ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Tosin itse tuskin koskaan kykenisin tarttumaan aseeseen ja riistämään henkeä keltään muulta.

Minun on tehtävä vielä paljon töitä itseni kanssa, että oppisin rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen, ehdoitta. Etten aina pelkäsisi sitä, etten kuulu joukkoon koska olen - no, minä. Etten inhoaisi isoa nenääni tai rumaa ääntäni. Etten aina tuntisi olevani vähän huonompi kuin muut. Ehkä silloin olisin vähän vähemmän siili.

Linkki liikenteessä

Minä en missään nimessä haluaisi muuttaa pääkaupunkiseudulle. Yhtä asiaa sieltä kyllä kadehdin: toimivaa ja kohtuuhintaista joukkoliikennettä.

Täällä Jyväskylässä paikallisliikenne toimii luvalla sanoen järjettömän huonosti. Vuoroja on vähän, matkustaminen on kallista (3,20 € / matka, tosin matka- ja näyttökorteilla saa hiukan alennusta) - ja palvelukin on mitä sattuu. Pahinta on kuitenkin se, että aikataulussa pysyminen näyttää olevan ylivoimaista. En puhu nyt mistään minuutin, parin viivästymisestä. Jos linjat ovat myöhässä jo aamukahdeksalta lähes puoli tuntia, niin mikähän lienee tilanne iltapäivällä? Tosin Jyväskylän liikenteellä on ratkaisu asiaan: jätetään yksi vuoro välistä, niin saatetaan olla taas aikataulussa.

Mielelläni suosisin julkisia kulkuneuvoja niiden ekologisuuden ja ekonomisuuden takia, mutta on turhauttavaa, että koskaan ei voi olla varma siitä, ehtiikö aikataulun mukaisella vuorolla perille ajoissa. Jos ei halua myöhästyä, on varminta mennä edellisellä bussilla - ja sitten parhaassa (tai pahimmassa?) tapauksessa olla reilusti etuajassa perillä. 

Inhoan sitä, jos ihmiset ovat myöhässä sovituista tapaamisista. Sama koskee busseja. Tai linkkejä, niin kuin täällä Keski-Suomessa sanotaan. Tässä yhtenä päivänä kuuntelin, kun lukiolaispojat analysoivat linkki-sanaa. Bussi, linkki, on ikään kuin linkki ihmisten ja paikkojen välillä. Tai sen pitäisi olla.  Sana on toimiva, käytäntö ei.

Mutta takaisin tähän aamuun. Kiritin poikaa tarpomaan puolimetrisessä umpihangessa (kävelyteiden auraamisen kanssa ei näillä huudeilla liioin panosteta turhan paljon) päiväkotiin, jotta ehtisin ajoissa bussiin. Matka sujuikin sutjakasti ja olin kuin olinkin ajoissa pysäkillä. Lunta tuprutti taivaan täydeltä, mutta pysäkin katoksen suojaan en päässyt, koska se oli täynnä aurattua lunta. Odotin. Viisi minuuttia meni, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoin, yli 20 minuuttia myöhässä, bussi tuli. Tällä kertaa olin siis onnekas.

Olenkin pohtinut, kuinka asiaan voisi vaikuttaa. Pitäisikö tehdä kansalaisaloite? Kerätä adressi? Ensi syksyn kunnallisvaaleissakin soisi jonkun ehdokkaan pitävän tätäkin asiaa esillä, vaikka toki paljon muutakin tärkeää on. Tiedän kyllä, että Jyväskylän liikenne  siten yksityinen yritys, joten yrityksen johtoa tässä kai pitäisi lähestyä. Lieneekö kunnallispolitiikan tasolla mitään tehtävissä, jotta saataisiin hinnat kohdilleen ja palvelun pelaamaan ja siten lisää linkkimatkustajia? Ainakin asiaa sopii tutkia. Kyllä tämän kokoisessa kaupungissa pitäisi toimiva joukkoliikenne olla. Tosin kaupungin johdon visioon tällaiset suunnitelmat taitavat sopia huonosti. Kaiken pitää olla suurta ja ihmeellistä! Varsinkin parkkihallien. Pienellä ihmisellä ei niin väliä.


Toki äänestän jaloillani aina kun voin ja jätän oman auton kotiin. En hyppää myöskään bussiin, vaan käytän lihasvoiamaa. Kävely onkin lempiliikuntamuotoni ja oivallista meditaatiota. Maisemien vaihtuessa hitaasti on aikaa ajatella.

Realismin oppitunti

Kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa Aku Louhimiehen uuden Vuosaari-elokuvan. Elokuvassa silmille läväytettiin aimo annos arkirealismia: pettämistä, koulukiusaamista, yksinhuoltajaperheen elämää, vakavaa sairastamista...

Louhimiehellä on oma, tunnistettava tyylinsä kertoa tarinaa. Se on hyvä ja huono asia. Vuosaari pelasi samoilla keinoilla kuin ohjaajan aiempi elokuva, Paha maa, osa näyttelijöistäkin oli samoja. Puuduttavaa, ennalta-arvattavaa, maneerista, sanon minä. Välillä tuntui kuin olisi katsonut samaa elokuvaa, niin paljon elokuvat toisiaan muistuttavat. 

Puutuminen on harmi, sillä Vuosaaren tarinat ovat fiktiivisyydestään huolimatta tosia. Sellaista, vuosaarelaista, on elämä. Julmaa. Epäoikeudenmukaista. Kulissit kumisevat tyhjyyttään, rakkautta kaivataan. Ennen kaikkea sitä. Kovin harva meistä osaa elää omaa elämäänsä. Toisen omaa olisi niin helppo. 

Etenkin lasten epäoikeudenmukainen kohtelu ja pahoinvointi koskettivat minua syvästi. Kunpa sitä osaisi omastaan huolehtia niin, ettei lapsen tarvitsisi koskaan itkeä itseään uneen. Tiedänhän minä, että Ultra Bra valehteli räikeästi laulaessaan, että Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin peltätä... ei ole sellaista vanhempaa, joka voisi lastaan koko maailmalta suojata. Jossakin vaiheessa se iskee päin kasvoja kuin koirankakkainen tiskirätti. Pitää vain yrittää opettaa lapselle keinoja selvitä ja yrittää toimia niin, ettei itsensä uneen itkeminen johtuisi itsestä.
 
Vuosaaren ihmiskohtalot saivat minut pohtimaan myös erilaisia elämäntapoja, eikä ensimmäistä kertaa. 

Mieleen nousee muistuma muutaman vuoden takaa. Olin viemässä vaatteita kirpputorille myyntiin. Ostarin pihalla juoksentelee joukko lapsia. Äidit istuvat penkillä, nappiverkkarit, keltainen blondaus, nortti huulessa, toisella pullo olutta kädessä. Minä säälin heitä. Vaikka itse olin tuloton opiskelija, ajattelin, että elän parempaa elämää kuin he. Ajattelin näyttäväni siltä, että he varmasti haluaisivat minun elämäni, mutta eivät vain ole saaneet sitä. 

Mieleeni ei juolahtanut lainkaan tuossa hetkessä se, että ehkäpä nuo naiset olivat vallan tyytyväisiä elämäänsä. Mitä siitä, että ukkokulta saattaa kadota viikoksi ryyppyreissulle ja tultuaan kotiin saattaa olla rähinäviinaa veressä vielä sen verran, että täytyy koukata vielä putkan kautta, kaikki vaatteet ostetaan kirpparilta (johon minä olin omiani myyntiin viemässä) eikä työhönpääsystä ole toivoakaan, kun peruskoulun jälkeen ei ole tullut tehtyä muuta kuin lapsia. Mitä siitä, että karaokenlaulanta ostarin baarissa on ehkä ainoa harrastus ja viikon uutispläjäys luetaan Seiskasta. 

Ehkä nuo asiat eivät olleet näkemilleni naisille merkityksellisiä. Ehkä heidän onnensa asui muissa asioissa. 

Missä onni sitten asuu? Missä asioissa minä olen (tai olin) parempi?


Niinpä.


On helppoa sääliä vuorotyötä tekevää yksinhiuoltajaäitiä tai alkoholisoitunutta varastomiestä. On helppoa halveksia rikoksia tekevää narkkaria. On helppoa sulkea silmänsä kiusaamiselta. Vaikeampaa on ymmärtää syitä ja seurauksia. Tämän Vuosaari minulle opetti.

Jaa mää vai?

Sininen Satutar Sinistä ja vihreää -blogista muisti minua Vuoden mutsi -palkinnolla. Kiitokset! 

 

 

1.Tunnen itseni Vuoden mutsiksi kun...
puuhailemme lapsen kanssa yhdessä jotakin sellaista, mistä molemmat pitävät. Esimerkiksi yhdessä leipominen, varsinkin sateisena syysiltana, tuntuu äärimmäisen kodikkaalta. Samalla tulee juteltua lapsen kanssa kaikenlaista.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
olla riittävästi läsnä lapselle. Elämä menee liian helposti sitkutteluksi: pelataan sitku olen laittanut ruokaa, leikitään yhdessä sitku olen siivonnut jne.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...
piirtää esimerkiksi tällaisen piirustuksen:



Myös se on otettava äärimmäisenä kohteliaisuutena, että minä olen se, jonka lohtua lapsi haluaa ensimmäisenä satutettuaan itsensä ja se, jolle hän kiukuttelee kaikkein eniten. Luottoa löytyy vielä.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä...
Sikeässä unessa - tai ainakin sängyssä odottelemassa unta.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä...
Nykyisin meikkaamassa. Hommat työharjoittelupaikassa alkavat klo 9.00.

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että...

On onnellista, että lapsella on isä, joka osallistuu lapsen elämään ja näyttää pojalle tasa-arvoista miehen mallia.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että...
ks. blogikirjoitukseni Äiti

8. Viimeksi kiroilin, kun...
Eilen noiduin autossa matkalla elokuviin, kun tavarat olivat hukassa, korvis irtosi ja meni hukkaan ja kiire oli.

9. En ole koskaan osannut... 

piirtää. Viimeksi perjantaina poikani pyrskähti vilpittömään nauruun, kun yritykseni piirtää Muumipeikko päätyi sen sorttiseen katastrofiin, että kuvaa ei olisi arvannut Muumiksi parhaalla tahdollakaan. Lapseni on tässä asiassa aivan toista maata:




10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...  

Nukkua!
 

Ja sitten pitäisi vielä laittaa eteenpäin... aika moni blogitutuistani onkin tämän jo saanut, joten en laita tätä heille enää uudelleen, vaikka he kaikki eittämättä ovat palkintonsa ansainneet :)!

Heitän siis haasteen neljälle kirjoittajalle: 

 

Mustikkametsän asukille blogiin Mustikkametsän tarinoita, Sanoissa-blogin Minervalle, Elisabethille Suurella syrämmellä -blogiin sekä Hannan huone -blogin HannaKonnalle.

Besserwisser

Olen istunut tässä koneen ääressä nyt tunnin ja yrittänyt kirjoittaa uutta blogitekstiä. Olen vaihtanut aihetta kolmesti, kirjoittanut, pyyhkinyt pois, kirjoittanut, pyykinyt. Sulkenut sivuston ja avannut sen uudelleen. Mitään tolkullista en ole saanut aikaan. 

Aiheita, joista kirjoittaa, olisi vaikka kuinka. Olen päässyt työharjoittelussani näköalapaikalle, lukemaan opetus- ja kasvatusalan ammattikirjallisuutta. Kuluneen kuukauden aikana olen oppinut valtavasti paitsi itse työstä, myös lukemieni tekstien aiheista. Pää pursuaa ajatuksia ja ideoita, muistikirjani pursuaa merkintöjä. Kirjoita tästä blogiin, tuo huomio pitää nostaa blogissa esiin, ja tämä myös. Näitä raapustelen vihkooni vähän väliä. Sanottavasta ei siis ole pulaa

Mutta kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu sietämättömältä viisastelulta. Kuulostan besserwisserille, super-nannylle ja ties mille. Minulta puuttuu näkökulma. Se saa tekstin kuulostamaan omissakin korvissani tekopyhälle latteuksien latomiselle. Kuka jaksaa lukea itsestäänselvyyksiä, kun en itse jaksa edes kirjoittaa niitä? Olo on nolo.

Miten tällaisesta tunteesta pääsee yli? Kuinka voi löytää taas näkökulman ja tavoittaa sen ytimen, mitä halusikaan sanoa? Miten saada kiinni niistä oivalluksen hetkistä, joka lukiessa tuli? Miten pukea sanoiksi se aito ihmetys, joka tulee, kun ymmärtää jonkin asian. On kummallista, että kaikki voi muuttua, vaikka mitään ei tapahdu. Turhauttavaa, kun ei osaa kertoa siitä muille niin kuin haluaisi.

Kyseessä täytyy olla eräänlainen vaalikrapula! Olen pohtinut poliittisia teemoja niin monta viikkoa, että paluu muihin aiheisiin ei voi sujua helposti. Pitääkö tässä nyt vielä ottaa ja kirjoittaa presidentistä ja vaaleistä postaus tai pari? Vai pitää kunnon tauko kirjoittamisesta? Ainakin täytyy jatkaa mielessä olevien aiheiden sulattelemista. 

Mietintämyssy päähän ja saunaan siis!