Itku kaukana

Ulvilan murhafarssia puidaan jälleen oikeudessa. Syyllinen vai syytön, siihen en ota tällä kertaa kantaa. Syyttäjän väittämä siitä, että Anneli Auerin rauhallisuus miehensä kuoleman jälkeen kielisi hänen syyllisyydestään sen sijaan suorastaan vaatii kommenttia.

Kysyttäisiinkö mieheltä vastaavassa tilanteessa, miksei hän itke ja ole hysteerinen? Ei. Naistenko odotetaan olevan automaattisesti herkempiä, heikompia - ja hysteerisempiä. Kyllä, juuri näin. Ei arvon syyttäjälle tullut mieleen, että naisetkin ovat erilaisia persoonia? Jotkut ovat rauhallisia, toiset eivät. Jotkut ovat herkkiä, toiset eivät. Jotkut sekoavat kriisitilanteissa, toiset eivät. Tämä koskee myös miehiä.

Tämän päivän iltapäivälehdissä Auerin käytöstä ja persoonaa analysoitiin perin pohjin. Onko hänellä taustallaan joku lapsuudenaikainen trauma, joka tekee hänestä kylmän ja tunneköyhän? Voiko ihminen todella käyttäytyä niin kuin Auer käyttäytyi? Kertovatko Auerin reaktiot hänen syyllisyydestään? Asiantuntijat kertoivat faktoja ihmismielen monimutkaisesta rakenteesta. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, eikä yksi yhteen -johtopäätöksiä voi tehdä. Jos kohta mediassa vedetään mutkia suoriksi, niin tässä tapauksessa niin näyttää tekevän myös syyttäjä. Aika nolo moka.

Surmaoikeudenkäyntiä on mielenkiintoista seurata - niin makaaberia kuin se onkin - siitä näkökulmasta, millaista kuvaa Auerista rakennetaan sen mukaan, puhutaanko syyttäjän vai puolustuksen suulla. Tietysti näin. Ja aina. Mutta Auerin tapaus on paisunut aivan omaan mittaluokkaansa. Tuntuu, kuin Jekyll & Mr. Hyde olisi siirtynyt nykyaikaan. 

Mielenterveyden asiantuntija Pirkko Lahti sanoi taannoin, että oikeudenkäyntiä seuratessa on, kuin katsoisi näytelmää. Olen samaa mieltä. Totuus on tarua ihmeellisempää. En meinaan usko, että kukaan kirjailija keksisi tarinaan niin älyttömiä juonenkäänteitä kuin mitä nyt on nähty. Välillä tapahtumia seuratessa tuntuu, ettei itku ole kaukana. Mutta minä olenkin sitä hysteeristä naislaatua. Vai olenko?