Omia menoja

Olen aivan lähiaikoina lukenut, kuullut tai osallistunut neljään eri keskusteluun, jossa koulutetut, itsenäiset ja modernit naiset kauhistelevat sitä, miten hirveän vaikeaa äidin on irrottautua kotoa viettämään aikaa esimerkiksi ystävien kanssa tai harrastamaan. Perheelliselle miehelle omat menot eivät ole mikään ongelma, sen kun menevät, mutta naiseuteen kuuluu uhrautuminen. Sellaista se vain on.

Kyllä ei ole.

Minulla on noin 7,5 vuoden kokemus äitiydestä, enkä ollenkaan ymmärrä, mistä tuollaiset puheet kumpuavat. Tietenkin imettävä äiti on sidotumpi lapseen, mutta keskimäärin imetys on ohi vuodessa. Senkin tiedän, että perheellisen ei aina tee mieli lähteä yömenoihin samalla tavalla kuin sinkun tai lapsettoman. Etenkin pieni vauva vetää puoleensa niin, että varsin mieluusti sitä on hänen luonaan aina kun vain mahdollista. Mutta sitä ajatusta en jaa, etteikö nainen voisi jatkaa harrastuksia, ystävien tapaamista tai viihteellä käymistä niin halutessaan. 

Lähtemisen vaikeus ei liity naiseuteen tai äitiyteen vaan parisuhteeseen.

Ensinnäkin pitää katsoa, minkälaisen miehen lapselleen isäksi valitsee. Vastuuttoman retkun kanssa perheen perustettuaan voi olla varma, että omat menot on menty useiksi vuosiksi, elleivät sitten isovanhemmat tai muu tukiverkko auta. Mutta kun pariutuu kunnollisen ja vastuullisen ihmisen kanssa, ei tarvitse olla saatavilla joka sekunti. Minulle ainakin on äärettömän tärkeää, että voin luottaa puolisooni. Vaikka olen poissa kotoa, tiedän, että lapsi ei jää heitteille.

Mies ei tee asioita samalla tavalla kuin nainen, äiti. Vaatii naiselta tietoisia päätöksiä antaa miehelle tilaisuuden tehdä asiat omalla tavallaan. Voi olla, että isän ja lapsen yhteinen arki on varsin erilaista kuin äidin organisoima arki, mutta se ei tarkoita, ettei isä osaisi huolehtia jälkikasvustaan. 

Joskus myös tuntuu, että Suomen mittakaavassa tasa-arvon suurin este ei nykyisin enää ole patriarkaatin harjoittama naisten sortaminen vaan naisten harjoitama miesten kykyjen aliarvioiminen tietyissä asioissa. Jos äiti antaa tuoreen isän jatkuvasti ymmärtää, ettei tämä osaa vaihtaa vauvan vaippoja oikein, ei nukuttaa, pukea tai syöttää lasta oikein, ei kai tarvitse ihmetellä, jos miestä ei kiinnosta. Eikä mies opi harjoittelematta. On turha itkeä parin - kolmen vuoden kotonaolon jälkeen sitä, kun mies ei pärjää lasten kanssa, vaan kaikki pitää tehdä itse. On suorastaan rikollista ulkoistaa isä äidin pikku apulaiseksi. Kaikille osapuolille hyväksi, jos isän ja lapsen suhde saa mahdollisuuden.

Minulla on tapana potea huonoutta milloin mistäkin asiasta. Tämäkin aihe aiheutti ensiksi piston sydämessäni: olenko sittenkin huono äiti, kun käyn omissa menoissani hyvällä omallatunnolla? En ole koskaan kokenut kotoa irrottautumista vaikeaksi. Totta kai ikävöin kotijoukkoja, jos olen pitempään pois heidän luotaan, mutta hetkeäkään en ole tuntenut syyllisyyttä. Onneksi järjen ääni voitti tälläkin kertaa nopeasti. Minulla on vain ja ainoastaan syytä olla ylpeä perheestäni, jossa tasa-arvo on arkipäivää eikä pelkkiä korulauseita.

P.S. Tiedän vaahdonneeni tästä aiheesta ennenkin. Mutta kun en lakkaa ihmettelemästä...