Ihmisen kokoista

Selailin eilen postilaatikkoon tupsahtanutta Avotakka-lehteä. Oli taas kauniita ja kalliita asuntoja esitteillä. Sellaisia, joista tällainen tavallinen vuokratalliainen voi vain haaveilla. Pääkirjoituksessa kerrottiin toimittajan ensimmäisestä omistusasunnosta - ja nykyisestä. Unelmat ja tarpeet ovat kuulemma kasvaneet.

Tuli jotenkin kökkö olo.

Mihin ihminen tarvitsee määrättömästi neliöitä? Tavaroiden säilyttämiseen. Vaan tarvitseeko sitä haalia tavaraa ympärilleen niin, ettei pari-kolmesataaneliöinen talo tahdo riittää nelihenkiselle perheelle?

Tässä minun unelmani eroaa oleellisesti keskimääräisen suomalaisen unelmista. 

Viime aikoina korviini on kuiskuteltu asunnon omistamisen ihanuutta. Enkö minä kaipaa vanhuuden turvaa, enkö ikiomaa kotia? Oikeastaan en. Vaikka toki tiedän vastaavani "väärin". Toki, jos kaikki olosuhteet olisivat otollisia, mieluusti omistaisin esimerkiksi juuri tämän asunnon, jossa nyt asumme, mutta kun ei ole, en osaa olla tyytymätön. Parasta asunnon omistamisessa olisi se, että sitä voisi sisustaa mielensä mukaan ilman, että tarvitsisi kysellä lupaa mistään. Ja kyllä, ymmärrän sen, että jokainen lainanyhennys olisi niin sanotusti kotiin päin.

Mutta en toden totta edes haaveile isosta omakotitalosta puutarhoineen kaikkineen. Minulle riittää ensinnäkin vähempi tila - ja toisekseen en halua, että koti on työleiri, jonka siivoaminen, hoitaminen ja kunnosaapito ovat loppumaton urakka.

Nykyinen suomalainen kotiunelma ei taida olla millään asteikolla mitattuna kohtuullinen, jos verrataan maailmanlaajuisesti asumiseen käytettyjä neliöitä ja rahasummia. Ja yhä suurempia meitä kehotetaan unelmoimaan!  On epäekologista rakentaa palatseja, joiden lämmittämiseen ja muuhun ylläpitoon kuluu vuodessa euroja sellainen summa, jolla ruokkisi ja kouluttaisi luokallisen kehitysmaiden lapsia. Ihminen Suomalainen kaipaa niin sanottua yksityisyyttä, omaa tilaa (mikä tarkoittaa, että lapsillakin "pitää" olla pienen yksiön kokoiset omat huoneet, jokaisella tietysti omansa) ja sitten valittaa yksinäisyyttään vaikka ympärillä on "kaikkea" ja ihmettelee, kun ei tiedä mitä puolison saati lasten päässä liikkuu. Kun ei juuri koskaan nähdä. Katsotaan illat televisiota kukin omassa kopissa, saatetaan olla päiväkausia, ettei kohdata kunnolla. Pienemmät asuintilat ratkaisisivat tällaiset ongelmat.

Syksyllä Maikkarilla esitetty Suomen kaunein koti -ohjelma oli siitä mukava, että kaikki siinä esitellyt talot eivät olleet näitä sisustusblogiklooneja, vaan mukaan mahtui aidosti persoonallisiakin koteja. Eivät ne kaikki minuakaan miellyttäneet, mutta rakkaudella laitetun tunnistaa kyllä, kun sellaisen näkee. Ja sellaista minä arvostan. 

Hassu yksityiskohta ohjelmassa oli, että asiantuntijatuomarit käyttivät vähänkin pienemmistä ja tietyllä tapaa vaatimattomammista (jotka oli sisustettu esimerkiksi vanhoilla huonekaluilla ja retrokankailla) kodeista nimitystä ihmisen kokoinen. Ihmisen kokoisia olivat heidän suussaan talot, joissa ei ollut satoja neliöitä ja joita ei ollut sisustettu näyttelytilaksi vaan kodiksi. Tyypillisimmillään ihmisen kokoinen koti oli vanha rintamamiestalo, joka oli kunnostettu lapsiperheen tarpeisiin. Ihmisen kokoinenhan voisi olla hyvinkin positiivinen termi, ellei olisi nähnyt ilmettä tuomareiden kasvoilla: kuinka kukaan voi tyytyä tällaiseen?

Minusta suuruudenhulluuden sijaan unelmat myös kotirintamalla saisivat olla nimenomaan ihmisen kokoisia.

Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?

Talvista II

Lisää talvisia kuvia iloksenne. Nyt on luonto niin kaunis kyllä, ettei mitään järkeä. Nautitaan <3.

Talvista

Tulihan se talvi sieltä. Hip hei ja hurraa!

Ennen kaikkea äiti

Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".

Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa. 

Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva? 

Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista? 

En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen. 

Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi.  Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.

Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle. 

Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Päälaellaan

Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.

Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.

Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas. 

Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.


Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.

Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie. 

Aika surullista.