torstai 11. huhtikuuta 2013

Painajainen

Kerron teille painajaisestani.

Menin töihin erääseen kouluun, sijaiseksi. Vakinainen opettaja (kutsutaan häntä vaikka Elinaksi) lähti toiseen työhön vuodeksi. Oli syksy, jokunen viikko lukukautta takana. Olin innoissani. Tiesin, että pärjään nuorten kanssa ja opettaminen oli mielestäni mukavaa. Kollegat koulussa olivat mukavia ja koulussa mielestäni hyvä henki, vaikka ei kai mikään yläkoulu ongelmaton ole. Kaikki oli hyvin.

Ensimmäisen työpäivän ensimmäinen tunti alkoi suunnilleen näin:
Minä: "Hyvää huomenta! Olen se ja se ja olen nyt sijaisenne tämän lukuvuoden ajan."
Oppilas1: "Ei vittu mikä läski. Kuka vittu sä luulet olevasi? Missä meidän oikea ope on? Me halutaan Elina takaisin!"
Oppilas 2: "Joo ei me vittu mitään läskiä haluta, me halutaan Elina!"
Minä: "Valitan, niin kuin Elina varmasti kertoi etukäteen, hän on koko lukuvuoden poissa, ja minä olen hänen sijaisensa. Haluaisin ensin hiukan tutustua teihin. 
Oppilas 1: Ei me haluta tutustua suhun. Ei me kerrota sulle mitään."
Minä: "Kerron ensin itsestäni. Olen--"
Oppilas 2: "Pidä vittu turpas kiinni. Ei me haluta tietää susta mitään. Ei me kerrota sulle mitään. Me halutaan Elina takaisin. Elina ei koskaan keksisi noin typeriä tehtäviä."

 Ja niin edelleen.

Jotenkin sain ensimmäisen tunnin vietyä läpi. Ja toisen. Meni viikko, toinen ja kolmaskin. Meni kahdeksan kuukautta, neljä oppituntia viikossa. Joka ikisellä kyseisen luokan tunnilla sain kuulla samat asiat: olin ruma, tyhmä ja huono opettaja. Elina oli ihana. Oli minun syytäni, että Elina oli lähtenyt pois. 

Teini-ikäiset testaavat ja haastavat aina uutta opettajaa. Tehdään pikkukoiruuksia, ärsytetän, yritetään viilata linssiin, luistetaan säännöistä. Yleensä vastustus kuitenkin vaimenee ja loppuukin ajan myötä. Oppilaat tottuvat uuteen opettajaan ja opettaja oppii tuntemaan kunkin ryhmän erityispiirteet. Ansaitsee auktoriteettiasemansa. Kaikki eivät tykkää kaikista, mutta toimeen tullaan. Joidenkin ryhmien kanssa tottuminen käy nopeasti, joidenkin kanssa asiaa työstetään pitempään mutta aina lopulta tilanne rauhoittuu sellaiseksi kuin se murrosikäisten kanssa nyt ylipäätään voi rauhoittua. Kaikki tämä oli minulla tiedossa kun otin työn vastaan. Siksi en voinut kuvitellakaan, minkälainen painajainen vuodesta tulisi.

Voitte uskoa, että tein kaikkeni jotta asiat olisivat alkaneet sujua. Olin kärsivällinen, annoin arvostelun mennä ohi korvien. Kehitin ekstramukavaa ohjelmaa tunneille, jotta saisin rikottua sen muurin, jonka taakse luokan oppilaat olivat linnoittautuneet. Yhdeksi joukoksi mielipidejohtajien selän taakse, vaikka toki näin, etteivät kaikki olleet samaa mieltä. Nämä katseet ja jokunen rohkaiseva sana auttoivat jaksamaan, saivat yrittämään. 

Rinnakkaisluokat tervehtivät lukutuokioita, prosessikirjoittamista, draamaharojoituksia ja pelejä ilolla, mutta tämä luokka ei. En saanut heihin mitään otetta. Toisinaan sain luokan tekemään jotakin, mutta useimmiten moni oppilaista vain istui ja mulkoili minua.

Sitten kerran suutuin. Sanoin, että huumorintajuni ja jaksamiseni alkavat olla koetuksella. Elina ei ole tulossa takaisin vaikka luokka ei suostuisi minun kanssani yhteistyöhön, joten itselleen he hallaa tekevät. Minun palkkani juoksee, vaikka istuisimme hiljaisuudessa kaikki tunnit. Minun tehtäväni ja tavoitteeni oli auttaa heitä oppimaan, missään mielessä en halunnut olla ilkeä tai hankaloittaa heidän elämäänsä. Sanoin suoraan, että keinoni alkavat olla vähissä. Yhteistyöhön tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pallo olisi oppilailla.

Joihinkin palopuheeni tehosi hetkeksi aikaa. Osa oli kannellut asiasta kotonaan. Opettaja oli ilkeä. Opettaja vaatii mahdottomia. Sain vihaisia vanhempia kimppuuni sekä puhelimitse että WIlman kautta. Viesti oli sama: olet inhottava, me halutaan Elina takaisin! On sinun syysi, ettei homma suju.

Koulutyö on siitä hankalaa, että suuri osa asioista tapahtuu suljettujen ovien takana. Ja koska työtä tehdään persoonalla, asiat koetaan eri tavoin. Konflikteissa on oppilaiden sana opettajan sanaa vastaan. On vaikeaa todistaa sitä, että tein tilanteen korjaamiseksi kaikkeni, ettei kyse ole vain siitä, että kerta kaikkiaan olen täydellinen kusipää ja sopimaton työhöni.

Onneksi sain raskaaseen tilanteeseen tukea kollegoiltani sen minkä kiireisessä kouluarjessa voi saada, mutta rehtorin tuki jäi puuttumaan. Puhuin kyllä tilanteesta hänelle, mutta määräaikainen opettaja on siitä hankalassa asemassa, että heikkouden näyttäminen on kuopan kaivamista itselleen. Pitää yrittää osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, pärjätä, jotta saisi jatkossakin töitä. En siis voinut läväyttää koko surkeuttani pöytään niin kuin olisi pitänyt. Syytin itseäni epiäonnistumisesta, vaikka järkeni ja koulukuraattori sanoivat, että ainakin enimmäkseen kyse oli keskenjääneen ryhmäytymisprosessin aiheuttamasta defenssimekanismista: minua vastaan liittoutuminen oli siinä hetkessä luokan keino selviytyä kaoottisesta tilanteesta. Voi olla, että vaikka olisin ollut minkälainen ja tehnyt mitä tahansa, ryhmän reaktio olisi ollut sama.

Minun oli myös vaikeaa tunnustaa itselleni, että olin täydellisessä umpikujassa luokan kanssa. Olinhan pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti esimerkiksi haastavien ammattikouluryhmien kanssa. Jos ajattelen omaa opettajaidentiteettiäni, tämä yksi luokka onnistui murentamaan vajaassa vuodessa kaiken sen itsevarmuuden, mitä olin lähes vuosikymmenen aikana rakentanut. Se sattui enemmän kuin vieläkään osaan myöntää.

Opetin kyseistä luokkaa yhteensä noin kahdeksan kuukauden ajan. Koko sen ajan minulle haistateltiin, ilkeiltiin, työtäni torpedoitiin milloin passiivisella vastarinnalla, milloin riehumalla. Joka asiaan sanottiin vastaan. Vaikka ohjeet olisivat tulleet rehtorilta ja koskeneet koko koulua, luokka oli sitä mieltä, että vika on minun ja vain heitä kohdellaan näin paskamaisesti.

Jouluun asti jaksoin mitenkuten, mutta kevätlukukaudella alkoivat todelliset ongelmat. Sairastuin unettomuuteen. Meni useampi kuukautta, etten saanut nukutuksi kuin kolme, korkeintaan neljä tuntia yössä. Aamulla havahduin koomasta kauhuntunteeseen, että taas pitää lähteä raadeltavaksi. Verenpaine nousi, sydän hakkasi epätahtiin. Olisi ollut viisasta jäädä sairauslomalle, mutta sitä ei työterveydestä edes ehdotettu. Sain nukahtamislääkkeet. 

Valehtelisin, jos väittäisin ettei tilanne vaikuttanut työhöni muidenkin ryhmien kanssa. Ylilyöntejäkin tuli, myönnän. Syntyi negatiivisuuden kierre, onneksi se ei koskenut kaikkia ryhmiä. Monia kylläkin, mistä olen äärimmäisen pahoillani. Jokainen voi kuvitella kohdalleen tilanteen, jossa kaikkensa antaminen ei riitä. Haukkuja tulee töissä joka ikinen päivä niin oppilailta, vanhemmilta kuin esimieheltäkin vaikka teet kaikkesi, jotta saisit yhteyden, tulisit hyväksytyksi. Ainoa vastakaiku, minkä saat on tämä: Mene pois, me halutaan Elina. Elina on ihana, kaunis, mukava, hyvä opettaja, hauska, rento... sinä et ole mitään niistä. Olet inhottava. Voin kertoa, että kun tarpeeksi kauan tuollaista kuuntelee, muuttuu juuri sellaiseksi. Irvikuvaksi itsestään. 

Tätä omaa painajaistani vasten ymmärrän hyvin sen, että joskus opettajakin saa tarpeekseen, menettää malttinsa, suorastaan pimahtaa. Opettaja on tunteva ihminen, joka tekee työtä omalla persoonallaan. On raskasta, jos persoonaa kyseenalaistetaan koko ajan. 

Viittasin jo eilisessä postauksessani toimittaja Kirsi Virtasen Uuden Suomen mielipidekirjoituksessa esittämään näkemykseen siitä että opettaja, joka ei kestä oppilaiden sarkasmia ja piikittelyä, on väärällä alalla. Niin. Myönnän auliisti olleeni väärällä alalla, mikäli muut ovat sitä mieltä, että kokemani on kohtuullista ja minun olisi pitänyt sietää sitä. Voi olla, että joku näkee minun epäonnistuneen, koska en pärjännyt laumalle kolmetoistavuotiaita. 

Totuus on, että en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Minä tein kaikkeni. Yritin hyvällä ja pahalla. Annoin kaikkeni ja enemmänkin, koska sairastuin. Paloin loppuun. Tuo painajaismainen vuosi sai minut suuntaamaan toisiin töihin, sillä ajattelen, että koulu ei ole minun paikkani. Ei, jos siellä opettajan pitää sietää mitä vain. Minä olen itselleni liian arvokas, että alkaisin leikkiä terveydelläni. 

Alppilan yläkoulun irtisanomiskohu on herättänyt keskustelua koulujen työrauhasta ja opettajien työsjentelyolosuhteista. Toki kokemani on poikkeuksellista. Harvoin tilanne kärjistyy noin äärimmäiseksi. Silti ei pidä vetää yksioikoisia johtopäätöksiä opettajien vallanhalusta ja käskyttämisestä. Se yksi kerta kun opettaja huomauttaa hupusta ja oppilat haistattaa tuhannennen kerran vitut voi yksinkertaisesti olla se, joka on opettajalle liikaa. Väkiväaltaa en puolusta, mutta opettajien oikeutta inhimillisiin työskentelyolosuhteisiin kyllä. Ja kiivaasti. Tällaista painajaista - johon palaan unissani edelleen - en toivo kenellekään. 



 

19 kommenttia:

  1. Täytyy sanoa, että kohtuuttoman koville olet joutunut :( Lukeminenkin ahdistaa. Olen aina, myös yläasteikäisenä ajatellut, että etenkin yläasteen opettajan työ vaatii tekijältään valtavasti ja että opettajien täytyy olla vahvoja ihmisiä jaksaakseen tehdä työtään vuodesta toiseen. Minusta ei siihen olisi.

    Olen sitä mieltä, että tilanteessasi olisi työnantajan ja työyhteisön pitänyt olla paljon paremmin tukenasi. Rehtorin olisi pitänyt ottaa asiakseen laittaa piste luokan käytökselle kaikin käytettävissä olevin keinoin. Olet joutunut kokemaan kauheita enkä hämmästele loppuunpalamistasi. Voin sanoa vain olevani pahoillani puolestasi :(

    -Laura a.k.a Pupu-Laura

    VastaaPoista
  2. Mulla ihan pääsi itku kun luin mitä oot joutunu kokemaan.:( Ei tuollaista painajaista toivoisi kellekkään! -Kati-

    VastaaPoista
  3. On järkyttävää lukea tällaista. Jos ei kiusata oppilasta niin kiusataan opettajaa. Tosin, on minulla kokemus kiusaavasta opettajasta...kaksi sellaista on tullut vastaan.
    Mutta joka tapauksessa nykynuorten toiminta aikuisia kohtaan on julmaa, kotona ei välttämättä edes tiedetä miten se kotona ehkä hyvin käyttäytyvä nuori toimii muualla. On oikeastaan hyvä, että nämä asiat tulee julki nyt ja niistä voidaan puhua ja tehdä selkeämmät säännöt.
    Oma poikani ainakin valittaa tässä uudessa koulussa siitä, että olo on aika turvaton kun opettajat eivät oikein uskalla sanoa mitään ja nämä kutosetkin haistattelee aika kiivaasti opettajille.
    Voimia sinulle :)

    VastaaPoista
  4. Ihan tuttua. Tosin omat kokemukset on sellaisia, että tuo menee alun jälkeen ohi tai sitten aaltoillen on välillä melkein pois, sitten taas palaa. Henkisesti vähän helpompia opettajalle - mutta käytännössä yhtä häiritsevää ryhmän opettamiselle - ovat oppilaat, jotka eivät kertakaikkiaan ilmeisesti kykene olemaan hiljaa edes viittä minuuttia, eivät tee kotona mitään, inhoavat oppiainetta, eivät innostu/kiinnostu mistään. Niitäkin on paljon, eikä niihin auta mikään kurinpitotoimi. On tosi vaikeaa pysyä iloisena ja innokkaana, kun kivirekeä saa aina vetää jollain tavalla. Vuosien jälkeen sitä oppii vähän kivettämään itseään, mutta ehkä minäkään en ole oikealla alalla: masentaa aina välillä vähän.

    VastaaPoista
  5. Jos opettajana toimisin, niin uhkailisin mielelläni luokalle jättämisellä. Huono käyttäytiminen -> Luokasta pihalle -> tarpeeksi näitä, niin tulee kurssista tms. hylsy. Tehkööt sitten kesällä tai jääkööt luokalle.

    Muistan kyllä oman yläasteaikani.. Jotai niin jäätävää. 24 oppilasta joista 16? sellaisia jotka eivät paljon miettineet mitä suustaan päästivät. Käyttäytyivät sikamaisesti ja häiritsivät pahasti oppituntia.

    Parasta kaikessa oli englannin tunnit. Nämä räkäpäät huutelivat tunnilla ja häiritsivät toden teolla. Meikäläisen oppimisesta ei tullut yhtään mitään ja se nähtiin kokeissa.

    Tuli ilmoitus, että minut siirretään pienemmälle luokalle, koska keskittyminen vaikeeaa. (no shit?)

    Hetken jo olin sitä mieltä, että nytkö sitä saisi olla rauhassa. Mutta ei. Ne samat idiootit luokaltani oli siirretty samoiseen pikkutiimiin.

    Kyllä vitutti mahdottomasti ja hiljaisena oppilaana en uskaltanut suutani avata. sama meininki jatkui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luokasta poistaminenkaan ei nykyisin ole ratkaisu, koska oppilasta ei saa jättää valvomatta. Jos luokasta poistetulle oppilaalle sattuu jotakin, opettaja on vastuussa.

      Poista
  6. Tottahan tämä on, vaikka onkin todella julmaa ja äärettömän väärin ihmisen joutua sietämään työssään, johon on kouluttautunut monia vuosia ja jota haluaa tehdä sydämellään! Itsekin olen vielä viime vuoteen asti ollut sijainen ja törmännyt asenteeseen 'kyllä se oma ope oli paljon parempi', mutta se on onneksi ajan kanssa hävinnyt. Tällä hetkellä olen hoitovapaalla, ja tekstisi luettua aloin pohtia, onko nykyinen sijaiseni joutunut kestämään tätä asennetta. Ja voisiko ehkä virassa oleva 'oikea ope' vaikuttaa jollain tapaa asian etenemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan äkkiä en keksi, mitä virassa oleva ope voisi sijaisen hyväksi tehdä. Mutta joo, aika karuahan tuo meininki on.

      Poista
  7. Oppilaat eivät tee tuota kaikkea tyhmää silkkaa pahuuttaan. Monen elämässä on niin monta muuttuvaa ja levottumuutta aiheuttavaa tekijää (perhe hajalla, huoltaja työtön, muuttoja paljon, ei rutiineja, ei mitään pysyvää), että eivät todellakaan pysty eivätkä jaksa luottaa sijaisiin tai ylipäätään juuri keneenkään. Luottamuksen (= normaalihkon, asiallisen, positiivisen ihmissuhteen) rakentaminen kestää noin puoli vuotta ja vaatii aikuiselta kovaa kärsivällisyyttä. Open pitää vain jaksaa ja jaksaa. Sitten jonain päivänä saa huomata, että hommat jotenkuten sujuu. Mutta tämä sopii huonosti yhteen pätkätyön ja kilpailun kanssa. Kuten alkuperäisessä jutussa todetaan, sijainen yrittää kaikin tavoin esittää onnellista, jotta vaikuttaisi pätevältä ja etevältä ja tulisi mahdollisesti valituksi tulevaisuudessa vakituiseksi työntekijäksi. Siksi ongelmia salaillaan eikä niihin saa tukea. Jos onkin pesti vain vuodeksi eikä toivoa tulevasta, tukea ei saa ehkä sittenkään, koska kenelläkään ei riitä voimia tukea sijaista, joka "kohta jo lähtee".

    VastaaPoista
  8. maailma on muuttunut pahan suuntaan ja vapakasvatuksesta se johtuu- ei olis kuvitellut lapsena että saa opetajalle sanoa jotakin epäkunnioittavaa.. Kauhea, että lapset ovat näin kasvatomattomat en olis pystynyt siellä koulussa yhtään päivää enempää ... Opettaja ja oppilas on yhtäarvoisia ihmisia ja kunnioitta toisiansa samanvertaisesti ... ei saa olla oppilasvaltaa enempää, kuin opetajalla.. Koulun johtokunta olis täytynyt puuttua asian ... hali sinulle , tuli ikävä olo että näin on .

    VastaaPoista
  9. Aivan karmivaa luettavaa. Itse aloin joulun jälkeen sijaistammaan erästä opettajaa puoleksi vuodeksi. Muut luokat käyttäytyvät ihan asiallisesti, mutta valvottava luokkani(tämän puolen vuoden jakson ajan siis) on kääntynyt minua vastaan, ja pahasti. Haluaisin olla hyvä ja mukava luokanvalvoja, mutta tunnen, että minua suorastaan vihataan. Oppitunnit ovat alkaneet kyseisen luokan kanssa olemaan jo yhtä painajaista, haluaisin vain vastauksen miksi.

    Tämä postauksesi sai minut ajattelemaan asiasta puhumista, kun vielä en kellekään ole "kehdannut" puhua tästä. En halua joutua samaan jamaan kanssasi. Mutta, tsemppiä sinulle, koita jaksella!

    VastaaPoista
  10. Hiljaisuudessa voimia antanut8. toukokuuta 2013 klo 12.23

    Itku pääsi kun katseli luokan menoa ja miten kaikki sua meni ja höykytti... En haluisi että sulla on hirveän paha olla. Kovasti terkkuja, voimia ja pakko myöntää että on ikävä...

    VastaaPoista
  11. Äläh selitä! Oot tehny tän jonku korvausten takia. Liia vakavasti taiat ottaa asiat!

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!