Tekstit
Viime viikolla mediassa pohdittiin taas laajalti sitä, kuka ottaisi kenetkin naapurikseen ja ketä ei suvaita. Juttu lähti liikkeelle Espoosta, jossa osa naapurustosta vastustaa Kaitaan kaupunginosaa suunniteltua vammaisten palvelyksikköä. Virallisesti vedotaan liito-oravien asumisrauhaan, jota invataksien melu häiritsisi. Oikeasti asukkaat pelkäävät kehitysvammaisten olemassaolon laskevan alueen arvostusta.
Koko juttu on niin absurdi, että uutisen aiheuttamaa tyrmistystä on vaikeaa pukea sanoiksi. Aloin kuitenkin keskustelun kirvoittamana pohtia suvaitsevaisuuden käsitettä. Se ei olekaan niin ongelmaton, mitä ensiajattelemalla vaikuttaa.
Jotkut eivät halua kehitysvammaista naapurikseen, toiset pukevat ennakkoluulonsa vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyden" kaapuun. Kolmannet eivät missään nimessä suvaitse samaa sukupuolta olevien avioliittoa saati perheen perustamista. Neljänsien mielestä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta terveydentilasta, ihonväristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muista vastaavista tekijöistä. He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi.
Mutta mikä ihminen on suvaitsemaan? Suvaita-verbi sisältää aina luokittelua. Otan tuon, tuon, tuon ja tuon. Niitä minä suvaitsen, olenhan hyvä ihminen.
Mutta mitä jää suvaitsemisen ulkopuolelle? Onko suvaitsemisella rajoja? Voiko olla suvaitsevainen, jos ei suvaitsekaan kaikkea? Voiko kukaan moraalinen olento suvaita kaikkea? Pitäisikö voida?
Mä koen jotenkin suvaitsemisen vähän sellaisena juttuna, että pidän nokkani erossa asioista, jotka ei mulle kuulu. Tällaisia asioita ovat mm. naapuruston lasten kehityksen tila tai aikuisten sukupuoliset suhteet.
VastaaPoistaSuvaitsemisen ulkopuolelle kai voivat ainakin jonkinlaisen logiikan mukaan perustellusti jäädä tilanteet, joissa valta-asemassa oleva loukkaa alisteisessa asemassa olevaa. En keksi kovin hyvää syytä suvaita sellaista - laumaeläimiähän tässä ollaan, ja täten myös toisistamme vastuussa.