Viimeinen tahto

Jostain syystä eilen illalla sanomalehteä selatessani silmäni osui kuolinilmoituksiin. Jäin miettimään, minkälaiset hautajaiset kukin vainajista sai. Ja halusi. 

On tärkeää, että ihmiset saisivat sellaiset viimeiset pirskeet kuin tahtovat. Kuolema on kuitenkin lopullinen. Hautajaisia ei voi ottaa uusiksi kuin Kauniissa ja rohkeissa. Siksi viimeisestä tahdostaan on hyvä kertoa läheisilleen ajoissa, vaikka aurinkoisena kesäiltana aihe saattaa tuntua jokseenkin makaaberilta. Ei ole kuitenkaan sanottua, että sitä herää enää uuteen aamuun. Läheskään kaikki kuolemat eivät ole hitaita ja hiljaisia. Joskus täältä lähdetään rytinällä.

Minä haluan tulla kuolemani jälkeen tuhkatuksi. Ja tuhkani pitää viedä Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, sirottaa vaikka viljapeltoon, mieluiten kirkkaana ja kuulaana syyspäivänä. Pääasia, että pääsen sinne missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää.

Itse peijaisiakin varte minulla on muutama toive. Niistäkin olen kertonut puolisolleni. "Ei mitään suurta eikä mahtipontista" kuvaa toiveitani varsin hyvin. Ajatus maakuopassa mätänemisestä on ahdistava, ja melkein yhtä ahdistavaa on ajatella sitä, että hautajaisissa muisteltaisiin, kuinka hieno ja ihana ihminen olinkaan. Kun oikeasti olen hankala ja rikkinäinen persoona, jota hyvin harva jää aidosti kaipaamaan.

Kaikista kokemistani hautajaisista muistelen lämpimimmin mummuni hautajaisia 90-luvun alkupuolella. Mummu oli elänyt pitkän ja rikkaan elämän ja oli valmis lähtemään. Sellaisissa juhlissa suruun ei liity lohdutonta järkytystä vaan pikemminkin helpotusta. On helppoa sanoa hyvästi, kun tietää, että mitään ei jäänyt kesken. Vaikka en usko taivasjuttuihin ollenkaan, silloin ajattelin, että mummu varmasti katselee  meitä jälkeläisiään jostakin pilven päältä varsin tyytyväisenä.