Veteen piirretty viiva

Poikani aloitti tänä syksynä koulun. Kaiken kaikkiaan uuteen arkeen on solahdettu vaivattomasti ja lapsi viihtyy koulussa. Oppimisen ilo on silmiinpistävää. Silti koulu on tuonut mukanaan myös uusia haasteita. Sosiaaliset suhteet ovat mutkikkaita aikuisillekin, saati sitten seitsemänvuotiaille. 

Jostakin syystä olen muistellut viime päivinä paljon aikaa, kun poika oli taapero. Silloin lapsen vieressä kulki koko ajan aikuinen - joko vanhempi tai perhepäivähoitaja - joka herkeämättä ohjasi lasta erilaisissa tilanteissa. Päiväkodissakin kontrolli oli tiukka, vaikka toki vähitellen lapsi alkoi luovia kaverisuhteissaan hiukan itsenäisemminkin. Tässä suhteessa koulunaloitus on valtava muutoksen paikka: on koulumatkaa, välituntia, iltapäiväkerhoa ja lukemattoma muita tilanteita, joissa aikuinen ei ole, ei voi olla, eikä toisaalta edes pidä olla, aina paikalla ohjaamassa ja selvittämässä syntyneitä ristiriitatilanteita.

On luotettava lapseen - ja siihen, että elämä opettaa.

On haastavaa opettaa lasta olemaan joustava mutta jämäkkä, kun ei voi olla joka käänteessä paikalla neuvomassa, miten toimia missäkin tilanteessa eikä voi antaa mukaan miljoonasivuista manuaalia, jossa olisi ratkaisu kaikkiin pulmatilanteisiin. On haastavaa selittää ymmärrettävästi lapselle se, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja pitää osata tehdä kompromisseja, mutta on osattava myös pitää kiinni omasta reviiristä, omista oikeuksista ja omista tarpeista? Että aina ei tarvitse luopua omasta, vaikka toiset pitääkin aina ottaa huomioon.

Syksyn aikana on käyty läpi tilanteita, joissa uimakoulukaveri pukkasi poikani rivistä pois yksinkertaisesti toteamalla, että "mä tuun tähän". Tässä tapauksessa ratkaisu oli helppo: neuvoin lasta pysymään paikallaan ja toteamaan kaverille, että tämä on hänen paikkansa. Kaveri joka ei tullut ajoissa riviin, etsiköön paikkansa muualta. Toimi.

Sitten ilmi on tullut myös kinkkisempiä tilanteita: niitä, jossa mietitään, kuka saa istua kenenkin vieressä ruokalassa ja onko aina pakko leikkiä isommassa porukassa vai saako joskus leikkiä kaverin kanssa kaksin. Niihin ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua, sillä asioita pitäisi osata tarkastella monesta näkökulmasta: et saa omia kaveria itsellesi, mutta toisaalta myös sinulla on oikeus istua haluamallasi paikalla tai leikkiä kaverin kanssa, jopa kaksinkin. Sinua ei saa sysätä syrjään, etkä sinä saa sysätä ketään syrjään. 

Näiden poikani kanssa käymieni keskustelujen aikana olen muistanut kipeästi omia kouluvuosiani. Jossakin vaiheessa ala-astetta paras kaverini muutti pois paikkakunnalta. Kaikilla luokkakavereillani oli jo vakiintuneet kaveripiirinsä, eikä niihin oikein mahtunut. Olin monta vuotta kovin yksinäinen ja ulkopuolinen. 

Käsittäkseni poikien maailmassa sosiaaliset suhteet ovat luonnostaan joustavampia, kaveripiirit isompia eikä klikkejä synny yhtä helposti kuin tyttöjen bestis-kulttuurissa. Silti olen painottanut lapselleni painottamasta päästyäni - varmaan liikaakin - sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Piste. Siksi en ole aivan varma, osaako hän pitää suuressa maailmassa puoliaan. 

Luultavasti huoleni on turha, mutta kaikkea sitä tulee pohtineeksi, kun käsittelyssä olevista tilanteista on aina vain joko yhden tai useamman osapuolen subjektiivisesti värittynyt kertomus. Niistä on hankalaa muodostaa objektiivista kokonaiskuvaa, vaikka lapsen ohjaamisen takia tärkeää olisi nimenomaan tietää, mitä tapahtui todella.