Omia menoja

Olen aivan lähiaikoina lukenut, kuullut tai osallistunut neljään eri keskusteluun, jossa koulutetut, itsenäiset ja modernit naiset kauhistelevat sitä, miten hirveän vaikeaa äidin on irrottautua kotoa viettämään aikaa esimerkiksi ystävien kanssa tai harrastamaan. Perheelliselle miehelle omat menot eivät ole mikään ongelma, sen kun menevät, mutta naiseuteen kuuluu uhrautuminen. Sellaista se vain on.

Kyllä ei ole.

Minulla on noin 7,5 vuoden kokemus äitiydestä, enkä ollenkaan ymmärrä, mistä tuollaiset puheet kumpuavat. Tietenkin imettävä äiti on sidotumpi lapseen, mutta keskimäärin imetys on ohi vuodessa. Senkin tiedän, että perheellisen ei aina tee mieli lähteä yömenoihin samalla tavalla kuin sinkun tai lapsettoman. Etenkin pieni vauva vetää puoleensa niin, että varsin mieluusti sitä on hänen luonaan aina kun vain mahdollista. Mutta sitä ajatusta en jaa, etteikö nainen voisi jatkaa harrastuksia, ystävien tapaamista tai viihteellä käymistä niin halutessaan. 

Lähtemisen vaikeus ei liity naiseuteen tai äitiyteen vaan parisuhteeseen.

Ensinnäkin pitää katsoa, minkälaisen miehen lapselleen isäksi valitsee. Vastuuttoman retkun kanssa perheen perustettuaan voi olla varma, että omat menot on menty useiksi vuosiksi, elleivät sitten isovanhemmat tai muu tukiverkko auta. Mutta kun pariutuu kunnollisen ja vastuullisen ihmisen kanssa, ei tarvitse olla saatavilla joka sekunti. Minulle ainakin on äärettömän tärkeää, että voin luottaa puolisooni. Vaikka olen poissa kotoa, tiedän, että lapsi ei jää heitteille.

Mies ei tee asioita samalla tavalla kuin nainen, äiti. Vaatii naiselta tietoisia päätöksiä antaa miehelle tilaisuuden tehdä asiat omalla tavallaan. Voi olla, että isän ja lapsen yhteinen arki on varsin erilaista kuin äidin organisoima arki, mutta se ei tarkoita, ettei isä osaisi huolehtia jälkikasvustaan. 

Joskus myös tuntuu, että Suomen mittakaavassa tasa-arvon suurin este ei nykyisin enää ole patriarkaatin harjoittama naisten sortaminen vaan naisten harjoitama miesten kykyjen aliarvioiminen tietyissä asioissa. Jos äiti antaa tuoreen isän jatkuvasti ymmärtää, ettei tämä osaa vaihtaa vauvan vaippoja oikein, ei nukuttaa, pukea tai syöttää lasta oikein, ei kai tarvitse ihmetellä, jos miestä ei kiinnosta. Eikä mies opi harjoittelematta. On turha itkeä parin - kolmen vuoden kotonaolon jälkeen sitä, kun mies ei pärjää lasten kanssa, vaan kaikki pitää tehdä itse. On suorastaan rikollista ulkoistaa isä äidin pikku apulaiseksi. Kaikille osapuolille hyväksi, jos isän ja lapsen suhde saa mahdollisuuden.

Minulla on tapana potea huonoutta milloin mistäkin asiasta. Tämäkin aihe aiheutti ensiksi piston sydämessäni: olenko sittenkin huono äiti, kun käyn omissa menoissani hyvällä omallatunnolla? En ole koskaan kokenut kotoa irrottautumista vaikeaksi. Totta kai ikävöin kotijoukkoja, jos olen pitempään pois heidän luotaan, mutta hetkeäkään en ole tuntenut syyllisyyttä. Onneksi järjen ääni voitti tälläkin kertaa nopeasti. Minulla on vain ja ainoastaan syytä olla ylpeä perheestäni, jossa tasa-arvo on arkipäivää eikä pelkkiä korulauseita.

P.S. Tiedän vaahdonneeni tästä aiheesta ennenkin. Mutta kun en lakkaa ihmettelemästä...

Unelma onnesta

Kaikki pikkutytöt haaveilevat prinsessan elämästä. Olisi oma poni, paljon kauniita mekkoja, kimalteleva tiara ja sitten joskus löytyisi prinssi ja puoli valtakuntaa. Oi onnea!

Tänään avioituva naapurimaan prinsessa Madeleine puolestaan on koko ikänsä haaveillut taviksen elämästä. Jossain lehtijutussa mainittiin hänen kertoneen olleensa kaikkein onnellisimmillaan hevostalleilla, joissa prinsessa pantiin talikon varteen lantaa luomaan siinä missä muutkin hevostytöt. Nyt aikuisena sama onni on tainnut löytyä New Yorkista.

Toki prinsessan kohdalla taviselämä on suhteellinen käsite. Luksukseen Madeleinella ja puolisollaan lienee varaa jatkossakin - tavallisuus tarkoittanee sitä, ettei tarvitse koko ajan olla suurennuslasin alla ja kuvattavana niin kuin Ruotsissa.

Prinsessojen - Madeleinen toiveen tavallisesta elämästä jakaa ainakin Norjan prinsessa Märtha Louise ja Monacon prinsessa Stephanie - ajatukset herättävät pohtimaan sitä, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Ilmeisesti ei ainakaan maallinen mammona, kimalle ja krumeluuri tai se, että voi viettää elämäänsä tekemättä mitään "oikeaa työtä" elantonsa eteen. Edes julkisuus ei ole se juttu.

Onni taitaa sittenkin koostua siitä, että saa rakastaa ja on rakastettu ja että löytää elämälleen mielekästä sisältöä. Pelkkä oleminen ei tee onnelliseksi. Eikä raha.

Toivon sydämestäni, että Madeleinen unelma onnesta toteutuu ja hän saa elää sellaisen elämän kuin itse haluaa. Elämä prinsessana - etenkin kruununperillisen pikkusisarena - kuulostaa minun korviini ainakin kamalan ahdistavalta kultaiselta häkiltä. En ollenkaan ihmettele prinsessojen kaipuuta pois sellaisesta.

Lomatunnelmia

Kuinka lapselle aiheutetaan traumoja

Kas näin aiheutetaan lapselle traumoja.  Kyllä, kala kolkattiin, verestettiin, perattiin ja fileoitiin lapsen nähden. Luultavasti 7-vuotias osallistuu myös fileiden paistoon - ja etenkin syömiseen sitten, kun aika on.

Kesäretki

Vehreää

Nappasin kotipihasta muutaman kuvan sunnuntai-illan iloksi. 

Oi ihana kesäkuu!

Karkkipäivä

Tässä yhtenä päivällä viikolla 7-vuotias kärtti jäätelöä. Kun nyt on kuuma ja kesä, poika perusteli. En antanut - oli liian kiire bussiin.  Lapselle tosin sanoin, ettei herkkuja passaa syödä joka päivä. Samana iltana löysin samaisen nuorenmiehen "herkkukaapiltamme". Teki kuulemma mieli karkkia tai keksiä. Lauantaina sitten, valistin, karkkipäivänä. Seuraavaksi poika huomasi jääkaapin perukoilla limsapullon. Saisiko tätä? Ei, sitäkin vasta lauantaina.

Karkkipäivä on hyvä keksintö. Pysyy herkuttelu kurissa ja kohtuudessa, kun syö makeaa vain yhtenä päivänä viikossa.

Vaan entä jos käykin niin, että kun koko viikon panttaa mielitekojaan, karkkipäivänä vetääkin sitten sokeriöverit ja sunnuntaina kärsii eräänlaisesta herkkukrapulasta? Onko sekään hyvä tapa? Mutta miten sitten opettaa lapsi nauttimaan herkuista kohtuudella? Ja miten opettaa ja oppia määrittelemään kohtuus?

Analogiana ajatusteni kirkastamiseen voisi käyttää suomalais-kansallista alkoholinkäyttöä. Käsittääkseni on sekä parempi terveydelle että kaikella tavalla sivistyneempää juoda se yksi lasi viiniä silloin tällöin kuin vetää viideltä saunaan ja kuudelta putkaan -tyyppiset perskännit kerran viikossa.

Kaltaiselleni tunnesyöpölle makean kohtuukäyttö on aina ollut vaikeaa. Olen ollut joko - tai, en ole voinut syödä vain yhtä suklaapalaa päivässä. Tyypillinen holisti siis. Ymmärrän siis hyvin senkin, että kaikille alkoholinkaan kohtuukäyttö ei ole yksinkertainen ja tahdonalainen asia. 

Omassa suhtautumisessani makeaan on viime aikoina jokin muuttunut. Minun ei tee mieli herkkuja entiseen malliin, ja lauantain karkkipäivä tuntuu välillä pakkosyömiseltä. Kun saa luvan syödä mitä ikinä mieli tekee, menee koko puuhasta mielenkiinto. Toimisikohan tämä systeemi viikollakin?

Niin että miettiä sopii, opettaako karkkipäivä sittenkään lapselle terveellistä käyttäytymismallia. Tietenkin se opettaa itsekuria, joka on monessa suhteessa tarpeellinen ominaisuus ihmiselle. Kaikkia mielitekoja ei voi eikä tarvitse toteuttaa sillä sekunnilla kun ne mieleen juolahtavat. Mutta jos vain yksinkertaisesti antaisi lapsen(kin) syödä jäätelöpuikon tai keksin silloin, kun hän kokee mielitekoa makeaan. Oppisiko hän silloin paremmin kuuntelemaan oman kehonsa viestejä? Myös sitä, että ylenmääräinen syöpöttely tekee olon tukalaksi ja sitä on syytä välttää.