Ideoita kehiin -kisa alkaa!

Tässä se on. Maailmankaikkeuden ehkä ankein terassi. Meidän takaterassi. Jotakin tarttis teherä ja pian sittenkin. 

Ongelma nro 1. Takapihalla ei kasva mikään. Isot puut syövät nurmikosta kaiken voiman, ja koska nurmikon uusiminen kuuluu taloyhtiön pitkän tähtäimen pihankunnostussuunnitelmaan, sille ei oikein kannata vuokralaisen tehdä itse mitään. Toisekseen terassin katto varjostaa niin, että ikkunalaudoilla olevat kukat eivät kasva, vaan kituvat. Perennapenkkiinkään en ole onnistunut löytämään mitään, mikä menestyisi vaikka kaikkien istuttamieni kasvilajien piti olla pomminvarmoja. 

Ongelma nro 2. Terassilla olisi kiva istuskella, mutta siniset muovikalusteet eivät varsinaisesti houkuttele. Mutta kun ei millään raaskisi hankkia uusia kalusteita, kun ei tuolla kukaan kuitenkaan istu...

Mitä sinä tekisit terassillemme, jotta siitä saisi viihtyisän? Ideoi ja visioi vapasti. Tiilien tilalle on tulossa aitaelementti näkösuojaksi - minkä johdosta tiilille pitäisi keksiä uusi käyttötarkoitus. Käytännössä myös budjettimme on varsin rajallinen, mutta siitä ei kannata välittää: unelmat voivat poikia käyttökelpoisia ajatuksia myös käytäntöön.

Paras ehdotus palkitaan (joten anonyymit, liittäkää mukaan tunnistettava nimimerkki!).
Aikaa ideointiin on torstaihin 20.6. klo 16.00 saakka. Voittajan päättää erittäin subjektiivinen yhden naisen raati elikkäs meikämartta.

Nyt mielikuvitus valloilleen ja ideoita kehiin! Kiitos!
 

 

Kumppani

Turun Sanomat uutisoi tänään Demi-lehden luopuneen heteronormatiivisesta puhetavasta. Demissä ei siis jatkossa enää puhuta automaattisesti tyttö- ja poikaystävistä, vaan jatkossa lehdessä käytetään termejä muru, kulta, rakas tai ihastus.

Demi sai teostaan Setalta Asiallisen tiedon omena -kunniakirjan. Setan mukaan Demi edistää toiminnallaan homo-, bi- ja transnuoret huomioivaa keskustelukulttuuria. 

Minultakin Demi saa teostaan 10 pistettä ja papukaijamerkin. On ollut järkyttävää huomata, kuinka tiukassa heteronormatiiviset oletukset ihmisissä istuvat.

Olen silloin tällöin sekä täällä että monessa muussakin yhteydessä tahallani puhunut puolisostani pelkästään puolisona tai kumppanina paljastamatta hänen sukupuoltaan. Olen huomannut sen ärsyttävän ihmisiä suunnattomasti. Jos olisin puolihuolimattomasti maininnut mieheni tehneen niin tai näin huomio kiinnittyisi itse asiaan. Mutta kun kerron, että puolisoni teki jotakin, kysytään ensimmäiseksi, puhunko nyt miehestä vai naisesta. Tai jos ei kysytä suoraan, ainakin kiemurrellaan vaivautuneena ja udellaan asiaa kautta rantain. Joka tapauksessa mennään sivuraiteille. 

Viime presidentinvaalien aikaan ihmettelin useaan kertaan sitä, miksi tulevan presidentin seksuaalisesta suuntautumisesta tehtiin niin iso asia. Tuskin kukaan käytti aikaansa senkään pohtimiseen, mitä Tarja ja Pentti puuhailivat makuuhuoneessa. Ei Pekan ja Antonion seksielämä vaikuttaisi valtion asioiden hoitoon sen kummemmin.

Samasta syystä en ymmärrä, miksi puolison sukupuolella olisi minunkaan kohdallani väliä. Olen sama ihminen, olipa kumppanini mies tai nainen. Ja puolisoni tekemä asia, josta kerron ja joka jää kokonaan huomiotta, jos en paljasta hänen sukupuoltaan, ei muutu miksikään, olipa hän sukupuoleltaan kumpi tahansa. 

Silti olen saanut jopa haukkuja toiminnastani. On kuulemma noloa, etten rohkeasti tunnusta heteroseksuaalisuuttani. (Mistä asti parisuhde miehen kanssa on ollut synonyymi heteroseksusaalisuudelle?) Tosin olen samojen haukkujien mukaan nolo myös siksi, kun en ole mennyt (lue: päässyt) naimisiin, vaan "roikun" avoliitossa. Ei tuollaisiin kommentteihin voi suhtautua muuten kuin myötähäpeän tuntein.

Olen ylpeä siitä, että nuortenlehti Demi avaa latua uudenlaisen keskustelukulttuurin levittämisessä. Aion jatkossakin ärsyttää ihmisiä sopivissa yhteyksissä. En usko, että koko maailma muuttuu toimintani johdosta, mutta toivottavasti pieni osa sitä muuttuu. On hauskaa - ja tärkeää - ravistella luutuneita käsityksiä. Moderni ihminen luopuu Demin tavoin hetero-oletuksistaan. Ihminen on muutakin - varsin suurelta osin - kuin seksuaalinen suuntautumisensa.

Suvaitsen(ko?)

Viime viikolla mediassa pohdittiin taas laajalti sitä, kuka ottaisi kenetkin naapurikseen ja ketä ei suvaita. Juttu lähti liikkeelle Espoosta, jossa osa naapurustosta vastustaa Kaitaan kaupunginosaa suunniteltua vammaisten palvelyksikköä. Virallisesti vedotaan liito-oravien asumisrauhaan, jota invataksien melu häiritsisi. Oikeasti asukkaat pelkäävät kehitysvammaisten olemassaolon laskevan alueen arvostusta.

Koko juttu on niin absurdi, että uutisen aiheuttamaa tyrmistystä on vaikeaa pukea sanoiksi. Aloin kuitenkin keskustelun kirvoittamana pohtia suvaitsevaisuuden käsitettä. Se ei olekaan niin ongelmaton, mitä ensiajattelemalla vaikuttaa. 

Jotkut eivät halua kehitysvammaista naapurikseen, toiset pukevat ennakkoluulonsa vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyden" kaapuun. Kolmannet eivät missään nimessä suvaitse samaa sukupuolta olevien avioliittoa saati perheen perustamista. Neljänsien mielestä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta terveydentilasta, ihonväristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muista vastaavista tekijöistä. He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. 

Mutta mikä ihminen on suvaitsemaan? Suvaita-verbi sisältää aina luokittelua. Otan tuon, tuon, tuon ja tuon. Niitä minä suvaitsen, olenhan hyvä ihminen. 

Mutta mitä jää suvaitsemisen ulkopuolelle? Onko suvaitsemisella rajoja? Voiko olla suvaitsevainen, jos ei suvaitsekaan kaikkea? Voiko kukaan moraalinen olento suvaita kaikkea? Pitäisikö voida?
 

Photoshopattuja paineita

Facebookissa silmiini osui linkki sivulle, jossa on animaation avulla vertailtu eri maailmantähtien kuvia ennen ja jälkeen photpshoppauksen. Animaatiot kuvastavat sitä, mikä tässä maailmassa mättää. Kauniiden ja hyväkuntoisten ihmisten kuvia "parannellaan" sillä seurauksella, että kuvissa niin kuudettakymmenettä käyvä Madonna kuin häntä parikymmentä vuotta nuorempi Britney Spears näyttävät muovinukeilta. 

Toki ymmärrän kuvankäsittelyn tiettyyn pisteeseen asti. Turha muuten hyvää kuvaa on jättää käyttämättä harottavan hiussuortuvan takia, kun häiritsevä ysityiskohta voidaan poistaakin. Ja kukapa ei haluaisi valokuvassa cuperosa-ihonsa väriä tasoitettavan. Mutta on älytöntä silottaa kaikkia juonteita tai laihduttaa ihmistä luonnottoman näköiseksi. Tai pidentää jalkoja pariakymmentä senttiä. Ihmiset nyt vain ovat epätäydellisiä. Vanheneminen nyt vain kuuluu elämään. Harvalle meistä 50 kiloa on niin sanottu ominaispaino, jossa keho ja mieli voivat hyvin. Vain lapset ovat täysin siloposkisia.

Ihmisten hinkua pysyä ikuisesti nuorena on vaikeaa ymmärtää. On fysiologinen fakta, että iho rypistyy, hiukset harmaantuvat ja rinnat alkavat roikkua iän myötä. Miksi sitä vastaan täytyy taistella niin vimmatusti? Ei ole mikään arvo, että ihminen näyttää kolmevitosena parikymppiseltä. Ei sellaiseen pidä pyrkiä.

Kaiketi kyse on epävarmuudesta. Illuusiosta, että elämä on vielä edessä. Halusta todistella, että minä kelpaan. Harva onnellinen ihminen kaipaa muualle ja havittelee pääsystä junaan, joka meni jo.

Minusta ryppyiset vanhukset ovat kauniita. Kädet ja jalat, joissa näkyvät työnteon jäljet, ovat liikuttavia. Jokainen uurre, kyhmy ja kuoppa kertoo eletystä elämästä. Tarinat ovat arvokkaita. Viisaus asuu vanhoissa naisissa, niin kuin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanissa sanotaan. 

Ennen muuta nuorten tyttöjen takia on huolestuttavaa, että aikuiset naiset eivät kykene hyväksymään itseään sellaisena kuin luonnollista on. Niin kuin Elonkerjuun viulisti Johanna Koivu Facebook-sivuillaan toteaa, yhä nuoremmat tytöt kärsivät kohtuuttomista ulkonäköpaineista ja sairastuvat siksi syömishäiriöihin. 

Median pitäisi muuttua, ilman muuta. Olisi enemmän kuin suotavaa, että mainoksissa käytettäisiin normaalipainoisia naisia nälkäkurkien sijaan ja lehdissä haastateltaisiin muitakin kuin raakellignelleitä. Mutta ennen muuta äitien ja muiden läheisten naisten pitäisi uskaltaa suhtautua itseensä ja kanssasisariin armollisemmin. Ei sen niin väliä, vaikka harmaata pukkaa ja sibeliukset ilmestyvät silmien väliin. Pääasia on, että voi hyvin ja nauttii elämästä. Naapurin erjan ja työpaikan annan arvostelemisestakin pitäisi päästä eroon, vaikka heidän elämäntapansa ei kohtaisikaan omia arvoja.

Naisilla on kummallinen tapa kääntyä toisiaan vastaan. Pitäisi pitää yhtä. Kehua kaveria - ja itseä. Pitäisi muistaa se, mikä ihmisessä on hyvää. Panostaa vahvuuksiin. Ehkä näillä eväillä päästäisiin eroonylettömistä ulkonäköpaineista. Sitä lienee turha odottaa, että mediatalot tarttuvat toimeen ensin. Kas, kun sitä myydään, mitä ostetaan.

Hinnasta viis

Niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa on viime päivät kohuttu helsinkiläisravintolan veden kalleudesta. Kansa ei purskuttamatta niele 1,5 euron hintaa. Eikä pidäkään niellä, etenkin kun ravintoloitsija Hans Välimäki kommentoi asiaa varsin ylimielisesti. Myös Michelin-tason kokin pitäisi muistaa, että ravintolan pyörittämisessä kyse on ennen muuta asiakaspalvelusta. Hyvä ruoka on vain osa sitä, vaikka toki erinomaisen tärkeä sellainen. Toinen tärkeä osa on asiakasviestintä. 

Kävin huvikseni kurkkaamassa Midhillin ruokalistaa. Niin, Midhillissä persiillään eivät ole ainoastaan hinnat (henkilökohtaisesti voin maksaa esimerkiksi suodatetusta tai lähdevedestä jonkin verran, mutta hanavesilasillisesta 1,5 euroa on kyllä liikaa). Ruokalista vilisee kielivirheitä ja -kökköyksiä. Luulisi tuollaisia hintoja pyytävällä yrityksellä olevan varaa kielenhuoltajan palveluihin. 

Sama ilmiö pisti silmääni jyväskyläläisen ravintola Pöllöwaarin Facebook-sivuja tutkaillessani. Ravintola mainostaa itseään Jyväskylän parhaana ravintolana. Ruokansa ja palvelunsa perusteella se sitä varmasti onkin. Yrityksen kirjallinen asiakasviestintä sen sijaan ei vakuuta. 

En varsinaisesti epäile sen enempää Midhillin kuin Pöllöwaarinkaan ruoan laatua, mutta huolittelematon kieli vaikuttaa valitettavasti molempien yritysten imagoon negatiivisesti. Vaikka kyseessä on pieni yksityiskohta kokonaiskonseptissa, minulle - ja uskoakseni suhteellisen suurelle joukolle ihmisiä muutenkin - tuo yksityiskohta on merkittävä. Voipa vilahtaa mielessä, että jos tällaisessa asiassa luistetaan, mitenkähän lienee muiden "pienten" yksityiskohtien laita. Jos tulee valinnan paikka, menen ilman muuta sellaiseen ravintolaan, jonka menu ei vilise yhdyssana- ja välimerkkivirheitä.

En ole mikään ruokahifistelijä eikä minua ole vaikeaa miellyttää ruoan suhteen. Itse asiassa olen pitänyt useimmista ravintoloissa syömistäni annoksista, vaikka toki toisissa ravintoloissa ruoka on ollut parempaa kuin toisissa. 

Muissa asioissa olen ronkelimpi. Mielestäni ravintolan taso mitataan paitsi ruoan maussa, sopivassa hinta - laatusuhteessa, palvelussa ja wc-tilojen siisteydessä sekä kirjallisessa viestinnässä. Kolmeen ensimmäiseen ravintolat panostavat yleensä eniten, siksi kaksi viimeksi mainittua ovat todellisempi laatutesti. Ja - niin kuin tästäkin tekstistä käy ilmi - kallis ei näemmä todellakaan aina merkitse samaa kuin tasokas.

Ihme ja kumma

Perheen miesväki lähti mökille viettämään isä - poika -laatuaikaa. Minulla olisi tilaisuus (työpäivien jälkeen) puuhastella mitä ikinä keksinkin, ja kaikenlaista tekemistähän sitä olisikin niin kotona kuin puutarhassakin. 

Mitä sitten teen? 

Pyörin autiossa kodissa orpona, en muista syödä (paitsi tänään ystävien kanssa kaupungilla, röyh), en mennä nukkumaan, aamulla melkein lukitsin itseni lehdenhakureissulla oven taakse, pyykit roikkuvat toista päivää kuivina pyykkitelineellä ja puhtaat astiat koneessa. En vain saa aikaiseksi tarttua toimeen. Mieluummin katson televisiota, luen, kuuntelen musiikkia, surffailen netissä.

Heti, kun rutiiniin tulee muutos, menevät pasmat sekaisin. Ihme ja kumma.

Yritän olla syyllistymättä ja vain nauttia tästä hiljaisuudesta ja laiskuudesta, saahan sitä silloin tällöin olla tekemättä mitään. Sitä paitsi työasioissa olen saanut viime päivät vaivata aivojani taas niin, että illalla tietää tehneensä hommia. Tykkään, kuulkaa, tykkään kovasti.

Huhtikuussa humputtelin, toukokuussa toppuuttelin

Huhti- ja toukokuun ostoksia ja samalla ostospäiväkirjan kuukausiyhteenvedot:

Huhtikuu

Vihreä kevättakki, Zizzi, 69,90 €

Mustat leggingsit, Zizzi, 29,90 €

Koruja, Simpsakka, yht. 90 €

yht. 189,80 €

Toukokuu

Raidallinen t-paita, Lindex,17,95 €

Farkut, Lindex, 49,95 €

Musta takki, kirppari, 20 €

Korvakorut, Hilpe-koru, 6 €

Ruskeat puuvillahousut, Zizzi 19,95 €

Mustat kangasballeriinat, Citymarket, 16,95 €

Yht. 130,80 €

Kysyttävää? Kommentoitavaa?