Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä.