Puhetta vihasta

Viha on mielenkiintoinen tunne. Sopivassa määrin se on välttämätön: viha panee ihmisen toimimaan ja puolustamaan omia rajojaan. Voimakkaimmillaan viha on äärimmäisen kokonaisvaltainen tunne: vihaisen ihmisen verenpaine kohoaa, silmissä sumenee, sydän hakkaa, mieli myllertää. On vaikeaa toimia rationaalisesti. Joskus ihminen jumittuu vihaan. Käsittelemättömistä ristiriidoista tai traumoista syntyy poteroita, joista vihainen käy henkilökohtaista asemasotaansa milloin jotakin tai joitakin henkilöitä vastaan, milloin koko maailmaa vastaan.

Moni kuitenkin ajattelee, että viha on pelkästään paha tunne. Niinpä riidat piilotetaan piirongin alle, kiukku niellään, pidetään yllä kulisseja, hyssytellään. Alistutaan. Vihaa ei näytetä, eikä sen näyttämistä sallita lapsillekaan. On melkein maailmanloppu, jos joku näkee tahtoikäisen uhmaavan vanhempiaan suuriäänisesti. Mielestäni tässä mennään metsään. Hyvä perhe tai parisuhde ei ole se, jossa ei koskaan riidellä tai olla vihaisia - vaan se, jossa tunteita saa näyttää ja niitä saa käsitellä turvallisesti.

Viime vuosina on puhuttu paljon curling-vanhemmista. Heistä, jotka silottelevat lapsensa elämän mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi. Curling-maailmassa ei ole riitoja, epäonnistumisia tai pettymyksiä. 

Viha on kuitenkin luonnollinen tunne. Lapsen pitää saada suuttua, pettyä ja riidellä niin vanhempien, mahdollisten sisarusten kuin kavereidenkin kanssa. Tunteiden käsittely on yksi niistä asioista, joita oppii vain kokeilemalla. On tärkeää saada kokemus siitä, mikä vihanilmaisussa on sallittua ja mikä ei - samoin tärkeää on nähdä, että viha menee ohi ja riidat voidaan sopia. Vaikeita tunteitakin voidaan käsitellä. Siksi lapselle on terveellistä nähdä, että vanhempikin suuttuu joskus - kohtuudella. Curlaamalla kaikki pahan olon paikat lapsen elämästä vanhemmat vievät lapselta mahdollisuuden johonkin todella tärkeään. Tulee nimittäin sekin päivä, jolloin vanhempi ei enää voi olla lapsen tietä silottelemassa. Silloin lapsella pitää olla eväät pärjätä ihan itse. 

Myös rangaistusten tarpeellisuudesta voidaan olla monta mieltä. Toki on niin, että teoilla pitää olla seuraamuksia - mutta mielivaltaisia ja usein ylimitoitettuja rangaistuksia kannattaa välttää. Riittää, että lapsi rauhoituttuaan ymmärtää, mitä tuli tehneeksi tai sanoneeksi vihaisena, pyytää anteeksi ja korvaa tavalla tai toisella mahdollisesti tapahtuneen vahingon.

Lapselle on tärkeää viestiä, että viha on sallittu tunne siinä missä ilo, suru, pelko tai kaipauskin. Vihaa pitää vain oppia käsittelemään oikein. Parhaiten vihan käsittelyä oppii turvallisten aikuisten, toivottavasti vanhempien, kanssa. 

Jos viha aiheena kiinnostaa, suosittelen tutustuman Päivi Nurmen toimittamaan Lapsen ja nuoren viha -kirjaa (PS-kustannus 2013). Opus sisältää monta mielenkiintoista artikkelia niin vanhemmille, kasvatusalan ammattilaisille kuin sosiaali- ja terveysalankin työntekijöille.

Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä.