Kahdeksastoista luukku

Ajasta ja sen kulumisesta.

Katseltiin kohta 8-vuotiaani kanssa tässä päivänä eräänä Toljanterin edesottamuksia odotellessamme Pikku Kakkosta suunnilleen 1,5 vuoden tauon jälkeen. Olipa hulvaton kokemus!

Nauroin kippurassa pojan naurulle, kun ruudussa seikkaili Lilli Kukkaistyttö. "Oonko mä äiti ihan oikeasti tykännyt tästä ohjelmasta pienenä?" kuului kysymys. "Kyllä vain, kultaseni, Lilli oli yksi suosikeistasi." "Voi luoja!" Ja naurua päälle. "Äiti, onko tuo Siina ollut aina yhtä hysteerinen?" "On toki, ihan samanlainen." "Ei voi olla totta, ja musta se oli ennen niin ihana", poika sai henkäistyksi.

Naurussa ei ollut mitään pahantahtoista. Se ei syntynyt myötähäpeästä, vaan uusin silmin näkemisestä. Lapseni on vain kasvanut isoksi. Ainakin Pikku Kakkosen verran.

Toisena päivänä katselin poikaani ja samanikäistä tyttölasta vierekkäin tarjoilupöydän ääressä keräämässä herkkuja lautasilleen. Poikani on pitkä, harteikas, jykevä muutenkin, kaikesta voi päätellä, että hänestä tulee isänsä lailla iso mies. Ja tyttö vieressä, hän oli pieni ja siro, melkein päätä lyhyempi kuin poikani, oikea keijukainen. Yhtäkkiä näin heidät siinä aikuisina. Tiesin, miltä lapseni näyttää kymmenen - tai kahdenkymmenen - vuoden kuluttua. 

Lapseni on todellakin kasvanut jo isoksi.

Miten aika voi mennä näin nopeasti? 

* * *

Ajasta tulikin mieleen, että Neon listassa päivän sana on Kinkku. Ja kyllä, ihan näillä näppäimillä on aika ottaa kinkku sulamaan. Joulu tulee, vaikka maa olisi musta.