maanantai 16. joulukuuta 2013

Viidestoista ja kuudestoista luukku - Joululahja

Tiesin jo etukäteen, että tämän ja eilisen päivän sanat tulisivat olemaan minulle mahdottomia: ylellinen ja kartano. Kumpaakaan kohtaan en tunne minkäänlaista mielenkiintoa. Kaiken huipuksi unohdin eilisen luukun kokonaan, sillä päivä oli täynnä touhua ja juhlaa.

Kirjoitan siis jostakin aivan muusta kuin Neon laatiman sanalistan sanoista. Joulusta. Joulupaketeista.

Muistatteko joulupaketit lapsuudesta, kultaiselta 1980- ja 1990-luvuilta? Mitä runsaampia ja kimaltavampia ja lahjapaketit olivat, sitä parempi. Paperit olivat silmiäsärkevän värikkäitä ja koristeellisia, ja paketoijat suorastaan kilpailvat siitä, kuka saa upotettua pakettiin eniten kulta- ja hopeanarua. 

Toista on nyt. Trendikkäimmät käärivät lahjansa sanomalehteen, leivinpaperiin, voimapaperiin - tai musta-valkeaan, graafisesti kuvioituun lahjapaperiin. Narut ovat, jos mahdollista, luonnonmateriaalista valmistettuja - tai sitten ne korvataan teipillä. Tavoitteena on joka tapauksessa simppeli ja rouhea ulkoasu. 

Jos pari-kolmekymmentä vuotta sitten lahjan olisi käärinyt voimapaperiin, saajan reaktio ei taatusti olisi ollut ihastunut, vaan pikemminkin olisi ihmetelty, eikö tuolla todella ole varaa edes kunnon lahjapaperiin. Lahjan ulkoasu olisi muistuttanut liiaksi pulavuosista, ja niitä ei jälleenrakennuksen jälkimainingeissa, nousukaudella, haluttu muistella. Samalla tavalla nykyihminen huokaisee ylenpalttisen krumeluurille paketille: onpa mautonta, white trashia. Kimallus ja säihke muistuttavat meitä juuri noista viime vuosituhannen viimeisistä vuosikymmenistä, jolloin maailmasta tuli muovinen ja kuluttamisesta ihmiselon päätarkoitus.

Vuonna 2013 lahjojen sisältö on keskimäärin arvokkaampaa ja lahjat laadukkaampia kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Elintaso on huimasti korkeampi kuin krumeluuripakettien kulta-aikaan, ja lahjojen saajilla on keskimäärin paljon enemmän kaikkea materiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Koruttomat ja vaatimattomat lahjapaketit kertovatkin samaa kieltä kuin mummolan vintiltä "pelastetut" puulaatikot, matkalaukut ja lasipurkit kodin paraatipaikalla. 

Ensinnäkin. Kyse on nostalgiasta. Monet vanhat asiat ja tavarat koetaan kodikkaiksi. Mahdollisimman luonnonmukaiset materiaalit ja yksinkertaisen funktionaalinen muotokieli on meistä kaunista. Se muistuttaa mummolasta. On turvallista ajatella, että juuri tällaiseiin purkkeihin mummo säilöi kauan sitten hilloa (lue: rakkautta) tai juuri tällaisen hyllyn isoisä osti ensimmäiseksi omin käsin (lue: rakkaudella) rakentamaansa rintamamiestaloon. Samalla tavalla lahjojen paketoiminen samalla tavalla kuin isovanhempien tai isoisovanhempien lapsuudessa tehtiin on kuin lisäisi lahjaan vielä yhden hyppysellisen rakkautta, jatkuvuutta, juuria.

Toisekseen 1980-luvun lapsi, joka on kasvanut lastulevyhuonekalujen ja koriste-esineiden armeijan keskellä, kaipaa omaan kotiinsa juuri sitä, mitä köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa, kasvaneet vanhemmat sukupolvet kammosivat: eleetöntä ja vaatimatonta kauneutta. Suurille ikäluokille kaikki vaurauden merkit - ne feikitkin - olivat ja ovat kaiketi edelleenkin tärkeitä. Me kolme-nelikymppiset jo tiedämme, että raha ei tuo onnea.

Kolmanneksi kyse on markkinavoimien luomasta trendistä. Muoti kulkee aaltoina, kiertää keää, kertautuu aina samanlaisena, vaikkakin vähän erilaisena. Krumeluurin jälkeen oli siis aika palata yksinkertaisiin asioihin. Kohta kaiketi taas kulta ja kimallus ovat suuressa huudossa. Ainakin trendikkäimpiin sisustuksiin (jalo)metallisävyt ovat jo hiipimässä. Voi olla siis, että vanhat limsalaatikot kannetaan kohta takaisin ullakolle ja lapsemme ihmettelevät omia kotejaan sisustaessaan, mitä niissä onkaan saatettu nähdä.

Neljäs näkökulma asiaan on hiukan epämukavampi: lahjat ovat nykyisin niin arvokkaita (ja niitä hankitaa niin paljon!), että paketin vaatimaton ulkonäkö on yritys kompensoida tuhlattuja luonnonvaroja ja pelimerkkejä. Ikään kuin hyvitetään kasvanutta hiilijalanjälkeä ja soimaavaa omaatuntoa. Että kuvitellaan kaikki, että näiden ekologisilta näyttävien pakettien sisällä on vain ympäristöystävällisiä lahjoja, joiden valmistamiseen ei oikeasti ole käytetty sietämättömiä määriä energiaa.

Minusta on mukavaa, että lahjasta huomaa sen antajan nähneen vaivaa myös paketin ulkonäön eteen, olipa paketti trendikkään simppeli tai kimaltavampi toverinsa. Ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseen pakettiin lahja on kääritty. Vaatimattominkin lahja lämmittää mieltä kovin, kun näkee, että se on paketoitu ajatuksella, sillä siitähän lahjojen antamisessa on kyse: saajan muistamisesta lämmöllä. Kalliskin lahja menettää kyllä hohtoaan, jos se viskataan eteen käytetyssä Siwan muovikassissa. (Tosin lasten tekemät pakettiviritelmät ovat kyllä asia aivan erikseen.)



Mitä luulette, osuuko analyysini paketointitrendien muutoksen syistä 
lähellekään oikeaan? 

Millaisia paketteja sinä tänä vuonna teet?

 P.S. Uusimpia trendejä voi tutkailla vaikka täällä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!