Seitsemän

Poikani täyttää tänään seitsemän vuotta.

Seitsemän on ihmisen elämässä hieno ja tärkeä ikä. Moni asia arjessa muuttuu koulun alkamisen myötä, (henkisen) napanuoran on venyttävä taas hiukan lisää. Onnellista on, jos (ja kun) lapsi on valmis itsenäistymään. (Ja vanhempi myös.) 

Pikkulapsiaika alkaa auttamatta olla takana, vaikka vielä leikitään ja sylitellään, luetaan satuja, puhalletaan pipiin ja nukutaan joskus ihan kainalokkain. Toivottavasti näin jatkuu vielä pitkään. (Tiedän kyllä, ettei näin jatku loputtomiin.) Toisinaan taas voi vain hämmästellä, kuinka itsenäinen ja omatoiminen lapsi jo on. Niin moni asia sujuu jo ilman aikuisen apua. 

Joskus minulle tulee ikävä sitä aikaa, kun elämä oli yhtä käsityötä: pukemista, pesemistä, syöttämistä, vaipanvaihtoa... Mihin vuodet oikein menivät? Enää ei ole taapero roikkumassa lahkeessa kiinni, vaan yhä useammin kuuluu "Joo joo, mä tiedän kyllä" -vastaus, kun yritän neuvoa ja opastaa. Ja vaikka äitiä kuinka hirvittää, fyysisenkin välimatkan on hiljalleen annettava kasvaa. Reviirin on laajennuttava. Tulee puistoreissuja kaverin kanssa, kaupassa käyntiä, koulumatkoja... joka mutkassa ja matkassa ei voi aina olla mukana. On luotettava. Onneksi poikani on sitä sorttia, että häneen voin luottaa niin paljon kuin lapseen ylipäätään voi luottaa.

Muistan aina ensi hetket kotona vastasyntyneen kanssa. Kuinka täynnä onnea ja ihmetystä olinkaan! Ja kauhua. Minunko pitäisi (yhdessä lapsen isän kanssa) osata pitää tuo lapsi hengissä, kasvattaa kunnon kansalaiseksi? Miten ikinä selviän? Siinä se on mennyt, omalla painollaan. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Tuolloin kouluunmenovuosi 2013 tuntui utopistisen kaukaiselta ajatukselta. Nyt se on tässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta ovat menneet hurjaa vauhtia. Eittämättä nopeasti kuluvat myös seuraavat seitsemän. Mitähän mahdan ajatella sitten? Jotenkin hassua, mutta seitsemänvuotiasta katsellessa ajatus 14-vuotiaasta teinimonsterista ei tunnu niin kaukaiselta kuin seitsemänvuotiaan ajatteleminen tuntui vastasyntynyttä katsellessa. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen jo tyypin. Hän ei ole enää se tyhjä taulu, joka syntyessään oli.