Luuri

Syntymäpäivälahjaksi seitsemänvuotias sai hartaasti toivomansa puhelimen. Ilme oli aamulla näkemisen arvoinen, kun poika tajusi mitä paketista paljastuukaan. Olimme nimittäin sopineet, että luuri tulee kesällä, että sen käyttö tulee tutuksi ennen koulun alkua. Kyllä, saat käyttää puhelinta heti. Ei, vielä ei ole kesä. Päivä on mennyt luurilla leikkiessä.

Itselleni olen perustellut puhelimen hankkimista reviirin laajentumisella. Minulle äitinä on tärkeää, että lapsi saa minuun yhteyden kodin ulkopuolella liikkuessaan, kun tarve vaatii. Se luo molemminpuolista turvallisuutta. Koskaan ei tiedä, jos sitä vaikka kaatuu pyörällä tai laskee pulkalla päin puuta niin ettei pääse kävelemään, silloin on hyvä voida soittaa äidille. Ja eihän noista sieppaajistakaan tiedä... no, todennäköisintä tietenkin on, että se olen minä, joka luurilla huhuilen lasta syömään tai iltapuuhiin. 

Maailma on toki muuttunut sitten 1980- ja 1990-lukujen. Silti mietin, onko turvallisuushakuisuus mennyt liiankin pitkälle. Jos puhelimesta tulee ruumiinosa alle kouluikäisenä, osaako lapsi enää toimia ilman sitä ollenkaan? Miten muuten pyörällä kaatunut voisi hoitaa itsensä kotiin (tai sairaalaan) paikattavaksi kuin soittamalla äidille? Tiedänkö edes itse vastausta tähän kysymykseen?

Sitä huomaa itsekin kantavansa melkoista tavarakasaa mukanaan lähes kaikkialle. Lapsena riitti, kun oli korkeintaan avain kaulassa. Sittemmin tarvittiin kukkaro ja avaimet, ja sitten kännykkä myös. Nyt mukana on noiden lisäksi myös kalenteri, muistikirja, kyniä,  vesipullo, huulirasva, nenäliinoja, terveyssiteitä, varasukkahousut, bussikortti, purkkaa ja ties mitä muuta vielä. En voi väittää tarvitsevani niitä kaikkia edes joka toinen kerta, kun laukun olalleni heilautan.

Vaikka kulutan itsekin luvattoman paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja netissä ylipäätään, toivon silti olevani ja osaavani kasvattaa lapsenikin neuvokkaaksi ja aloitekykyiseksi, pärjääväksi ihmiseksi myös live-elämän erilaisissa tilanteissa. En osaa pitää uusmedia ja -teknologian vempaimia pelkästään huonona asiana, kunhan ne ovatvain vaihtoehtoisia kommunikaatiomuotoja, eivät korvaavia.

Poikani kummitäti soitti tässä illalla. Uusi puhelin oli saanut hänet hämmennyksen raivon valtaan, puhelimesta kun löytyi kaikenlaisia hilavitkuttimia, mutta soittaminen oli yllättävän haastavaa. Täsmälleen samoin minulle kävi, kun ostin nykyisen puhelimeni. Osasin sillä Facebookiin, mutta kavereiden puhelinnumeroita en meinannut löytää mistään. Toki seitsemänvuotiaan ensimmäinen luuri on mahdollisimman yksinkertainen karvalakkimalli, ei mikään kosketusnäytöllinen älypuhelin, mutta silti huomaan hänessä diginatiivin elkeitä. Uuteen luuriin ei tutustuta niska jäykkänä ohjekirjaa pläräten vaan rohkeasti kokeillen. 

2000-luvun lapsi tietää kyllä, ettei puhelin räjähdä, vaikka valikoissa eksyisikin. Aina voi painaa punaista luuria.