Maaliskuussa matkaan tarttui

Ostospäiväkirjan saldo on maaliskuussa varsin korupainotteinen:

Harmaa pitsibaskeri, kirppari, 3,00 €

Turkoosi olkalaukku, kirppari, 4,00 €

Turkoosi rannekoru, kirppari, 1,00 €

2 x kaulakoru + vanhojen korujen korjauksia, Simpsakkakoru, yht. 42 €

yht. 50,00 €

Huhtikuussa taitaa olla pakko ostaa ainakin kevättakki, vaikka mieluusti sitä ostaisi muutakin, jos vain löytäisi muutakin kuin mustaa.

Sitkusta nytkuun

Selailin eilen automatkalla naistenlehtiä. Eräässä kannessa paistatteli hyvää oloaan 30 kiloa laihdttanut Lotta Backlund. Samaa sanomaa on viime vuosina välittänyt kuka milloinkin: Piitu Uski, Raakel Lignell, Katri Manninen...

Laihduttaneiden esiintymisiä kansikuvien vetonauloina perustellaan tietenkin sillä, että he ovat kannustavia esimerkkejä muille naisille. Suomessa kun riittää meitä ylipainoisia vässyköitä, jotka pitäisi saada tarttumaan toimeen ja laihtumaan. 

En ollenkaan yritä kiistää sitä, etteikö laihtumisella olisi ihmisen terveyteen positiivinen vaikutus.

Silti minusta nämä "laihduin ja löysin todellisen minäni / elämäni alkoi" -tyyppiset hehkutukset ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lehdet muuten olevinaan edustavat ja sanomanaan välittävät. Minun käsittääkseni naistenlehtien julkilausuttu missio liittyy jotenkin itsensä hyväksymiseen, rohkeuteen kulkea omaa polkuaan ja olla sellainen kuin on, oma itsensä. Mutta ilmeisesti vasta sitten, kun on karistanut ylimääräiset kilot uumalta. Sitku.

Yksi selaamani lehti sentään yritti: siinä Janina Fry kertoi, kuinka on lopettanut itsensä rääkkäämisen ja saavuttanut hyvän olon sitä kautta. Olemlla itselleen armollinen. Logiikka on kuta kuinkin sama, kuin Tommy Helstenin Saat sen mistä luovut -ajattelussa. Kun lakkaa tavoittelemasta hyvää oloa hampaat irvessä, löytääkin - hyvän olon.

Tämä näkökulma asioihin miellyttää minua paljon enemmän kuin naistenlehtien piilo-opetussuunnitelma. Siis että olet ihana nainen, kunhan ensin laihdut tietynkokoiseksi, kokkaat perheelle lammasta pääsiäiseksi, pukeudut raitakuoseihin, koska se on nyt muotia.

Totta kai sitä on mukavampaa lukea toisten onnistumisista ja hyvästä olosta. Parhaimmillaan niistä voi saada inspiraatiota ja tsemppiä omaan elämään. Mutta vielä paljon mukavampaa olisi lukea sellaisista arjen sankareista, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä sellaisenaan. Ilman reunaehtoja. Naisista, jotka eivät ole täydellisiä - ja siksi juuri ovat nimenomaan täydellisiä, kokonaisia omia itsejään, rikkinäisenäkin.

Ihmisellä pitää olla tavoitteita, mutta jatkuva sitku-elämä on rasittavaa. Moni elää sellaista. Sitku olen laihempi, rikkaampi, menestyneempi. Ei! Elämästä pitää nauttia juuri nyt. Sen saa, minkä pakonomaisesta tavoittelusta luopuu.

Tuoksu

Ilta-aurinko, sulava lumi, pääsiäiskokolta kantautuva savu, märkä multa. Kevään tuoksu. Tänään. Täyttä riemua.

Kuvan ankka ei liity kevään tuoksuun millään tavalla. Päiväyksen takia laitoin, ettei olisi niin ankean näköinen postaus.

Pääsiäistä

 

Leppoisaa pääsiäisen aikaa! Nauttikaa!

Kultainen nuoruus

Näissä tunnelmissa, kultaisella 90-luvulla. Nuoruus.

Suomenhevonen

Maaliskuun alkupuolella Naistenpäivän aamuna eläkkeellä oleva uutisankkuri Arvi Lind oli verrannut suomalaisia naisia suomenhevoseen. Olemme kuulemma sellaisia sitkeitä jokapaikanhöyliä, joilta luonnistuu kaikki. Kaarina Hazard ei Annaan kirjoittamassaan kolumnissa vertauksesta innostunut. Hänen mukaansa kukaan ei halua tulla verratuksi johonkin tuikitavalliseen: suomenhevoseen, rivitalokolmioon, Toyotaan. 

Henkilökohtaisella tasolla sitä varmasti haluaisi tulla verratuksi johonkin uniikkiin. Mutta kansanluonteena naisen vertaaminen suomenhevoseen oli mielestäni kohteliaisuus.

Suomenhevoset ovat mielestäni kauniita. Niissä on jykevyyttä ja juurevuutta, vaalea liinaharja on erittäin kaunis. Suomenhevosista näkee kauas, että ne ovat sitkeitä ja luotettavia. Niissä ei ole oikuttelevaa ylväyttä joka huutaa katsomaan, mutta niissä on vaatimatonta itsetietoisuutta. Suomenhevoset eivät pidä erityistä meteliä omasta olemassaolostaan, sillä ne tietävät, mihin ne pystyvät. Eikä se ole ihan vähän.

Tätä samaa sitkeyttä vaaditaan suomalaiselta naiselta, joka päivä toisensa jälkeen aamuhämärässä vetää lapsen lumisateen jäljiltä umpeenmuurautunutta tietä pitkin päiväkotiin, menee töihin, tekee pitkän työpäivän, iltapäivällä käy kaupassa, hakee lapsen hoidosta, laittaa ruoan, pesee pyykkiä, vie lapsen harrastukseen, tulee kotiin laittamaan iltapalaa, lukee sadun ja antaa yösuukon - lapsen nukahdettua lukee netistä, kuinka huono äiti hän on, kun ei hoida lastaan kotona vähintään kouluikäiseksi. Lukeepa senkin, kuinka hirveän ruma hän on, kun katsoo parhaaksi pukeutua edellämainittuihin rientoihin käytännöllisesti, lyhyt helma ja korkeat korot kun vaikeuttaisivat operaatiota huomattavasti.

Kaiken tämän kirjoittavat kanssasisaret, ne, joiden mielestä ei ole hienoa olla suomenhevonen.

Siitä kevätmuodista

Vuoden siivooja esitteli taannoin blogissaan This is not the life I ordered ansiokkaasti kevätmuotia. Postauksen perusteella kaupat ovat pullollaan toinen toistaan kirkkaampia värejä ja monenkirjavia kuoseja. On tietysti makukysymys, pitääkö niistä, mutta ainakaan tänä keväänä ei tarvitse kulkea mustassa ja harmaassa.

Paitsi jos sattuu olemaan plus-kokoinen.

Vai mitä sanotte?

Näin. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä plus-kokoisten sallitaan joukan irrottelevankin:

  Pahoittelen huonoja kuvia. Kamerani masentui.