tiistai 15. lokakuuta 2013

Maailma on sun

Jokin aika sitten ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli oikeistonuoria käsittelevä juttu. Jutun lopussa oli siteerattu kokoomusnuorten puheenjohtajaa Susanna Koskea, joka oli kiinnostunut politiikasta 14-vuotiaana. 
"Silloin aloin pohtia, miten sellaisesta tuppukylästä kuin Laihia pääsee maailmalle. Tulin siihen tulokseen, että omilla teoilla täytyy olla elämässä jokin merkitys", Koski tilittää.
Niin ikään eteläpohjalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena tiedän hyvin sen tunteen, mikä kai jokaisen teinin mielen valtaa jossakin vaiheessa. On pakko olla olemassa jotakin parempaa ja suurempaa kuin tämä kylä, nämä samat, pystyynkuolleet ihmiset ja maisemat. Täältä täytyy päästä pois. Ja sitten sitä ottaa ja lähtee "suureen" maailmaan - ja huomaa, että samanlaista on kaikkialla. Toki suuressa kaupungissa tekemisen mahdollisuudet ovat erilaiset kuin maalla, mutta ihmisen resurssit ovat yhtä rajalliset kaikkialla. On asennekysymys, kaipaako onneen merkkituotteita ja trendikkäitä ureheilulajeja, vai riittääkö yksinkertaisempi elämä. Sen tiedän, että aidan takana ruoho on vihreämpää vain sananlaskuissa.

Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Haluan muistuttaa Susanna Koskea ja hänen kaltaisiaan kiipijöitä siitä, että elämä on juuri niin pystyynkuollutta tai rikasta kuin miksi sen itse tekee. Koski on siis oikeassakin: omilla teoilla on elämässä valtavan suuri merkitys. Jos nostaa nokan pystyyn ja haistattaa kaikelle pitkät, voi olla varma, että elämä on ankeaa. Ei ole väliä, asuuko New Yorkissa, Delhissä, Helsingissä vai Laihialla. Pitää nähdä hyvä ympärillään.

Palaan jälleen Instagramiin: joskus katselen satumaisia otoksia kateellisena. Helppoahan noiden on olla hyviä kuvaajia, noissa maisemissa. Toista se on täällä, saatta mieleen livahtaa. Hetkinen. Juuri näin en halua ajatella. Haluan nähdä hyvät asiat juuri täällä, tässä maassa, kaupungissa ja kaupunginosassa, tällä kadulla. Tässä kodissa, näiden ihmisten parissa. Mitä enemmän tarkkailen ympäristöäni linssin läpi, sitä enemmän näen kauniita asioita. Meillä ei ole täällä valtamerta, ei vuoristoa tai viidakkoa, joita kuvata. Mutta meillä on muuta. Suomalainen estetiikka on pientä, vaatimatonta ja vähäeleistä. 

Sitä Susanna Koskenkin toivoisi oppivan arvostamaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!