Ihan jees hautajaiset

Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi, biisinikkari, kolumnisti ja maanviljelijä Simo Ralli julkaisi elokuun alkupuolella esikoisromaaninsa. Ehdin jo täällä blogissakin ottaa kantaa väitettyihin Lauri Tähkä -viittauksiin ennen kuin ehdin saada koko opusta näppeihini. Nyt on romaani luettu ja olen viisaampi kirjoittamaan siitä yhtään mitään.

Uurna-nimeä kantava teos (Like 2012) kertoo Rangan veljesten erikoisesta matkasta Espanjaan. Kuuman auringon alla on on järjestettävä kuolleen Erkki-sedän tuhkaus ja hoidettava muut käytännönjärjestelyt; vuolaana virtaava, halpa viini vain meinaa tehdä eteläpohjalaiskaksikolle temput, etenkin, kun mukaan kuvaan astuu naapurin ihana Alina-neito sekä huomattavan iso perintö - selvinä seteleinä. Mukana menossa kulkee Erkin ystävä ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija Kalle, joka on paitsi korvaamaton apu asioiden hoidossa, myös valtuutettu jättämään veljeksille Erkin henkisen testamentin, jossa kuolemansynnit on räknätty nykyajan hyveiksi ja vanhoista hyveistä on tullut syntiä.

Uurna on kustantajan toimesta luokiteltu veijariromaaniksi. Sitä teos kaikkein eniten varmasti onkin, vaikka aivan tyylipuhtaasti se ei kategoriaansa solahdakaan. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisäksi Uurna sisältää myös Rallin kolumneille ominaista pohdiskelua ja maailmanmenon kriittistäkin tarkastelua. 

Tässä onkin teoksen ehkä suurin ongelma. Kolumneista tuttu kantaaottavuus ja vakavista puitteistaan huolimatta huoleton tarina eivät kohtaa teoksessa kovinkaan luontevasti. Mieleen pompahtaa tuon tuosta Risto Ahdin ohje kirjoittajalle: Näytä, älä selitä! Ralli sortuu valitettavan usein selittämään asioita sen sijaan, että näyttäisi, mitä tapahtuu, kun ahneudesta, kateudesta ja sen sellaisista asioista tulee hyveitä. 
 
Näyttämisen puutteen takia henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeksi. On vaikeaa eläytyä Villen ja Joonaksen suruun, kun se ei tunnu oikeasti koskettavan heitä itseäänkään. Minun on vaikeaa uskoa kaikkia Villen reaktioita ja ajatuksia aidoiksi, sillä ne tarjoillaan lukijalle kovin, kovin analysoituina. Koskettavampaa olisi saada elää ne yhdessä Villen kanssa.

Selittelyn lisäksi Uurnan keskeinen ongelma on Etelä-Pohjanmaan murteen epäjohdonmukainen käyttö. Rallin olisi suonut valitsevan joko kokonaan murteellisen ilmauksen tai sitten murteen olisi voinut rajoittaa pelkkiin suoriin lainauksiin; tällöin kertoja olisi voinut olla murteesta vapaa. Nyt murreilmauksia heitellään sinne tänne - toisaalta taas sitä ei esiinny edes kaikissa Villen repliikeissä. 

Kaiken kaikkiaan Uurnasta jää jollakin tavalla keskeneräinen vaikutelma. Teoksessa on jo nyt hyviä oivalluksia ja rallimaisen hersyvää (pohjalais)huumoria sekä syvällinen, tärkeä oivallus nykymaailman menosta, mutta olisi aineksia paljon parempaankin, kun tarinaa olisi maltettu työstää vielä lisää. Kustannustoimittajauntuvikko minussa intoutui huseeraamaan punakynän kanssa kirjaa lukiessa, kysymyksiä ja muokkausehdotuksia vilisi silmissä alvariinsa. Idea kuolemansynneistä nykyajan hyveinä on loistava, ja ansaitsisi paremman esillepanon. Uskon vakaasti, että Rallista olisi ollut syvällisempäänkin kaunokirjalliseen ilmaisuun oikein tuettuna.

Summa summarum: Uurna on paikoin huvittava ja paikoin oivaltava romaani, jonka syvin sanoma valitettavasti jää kömpelöhkön kerronnan jalkoihin. Kyllä minä silti viihdyin kirjan parissa. Jos Uurnalle pitäisi tähtiä jaella, antasin ihan kivat kaksi ja puoli tähteä ja toivoisin, että seuraavaa romaaniaan Ralli malttaisi tuumata hiukan kauemmin ja tarkemmin. Ja ottaisi vaikka minuun yhteyttä sitten, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis. Mielelläni minä sitä yhdessä kirjailijan kanssa työstäisin ;).

Runosuonikohju

Minun pitäisi kirjoittaa runo.
En osaa. En ole oikein koskaan saanut järjestymään sanoja runon rytmiin.
Olen kyllä yrittänyt. 
Vuosia halusin olla herkkä runotyttö
mutta en mahtunut siihen muottiin. Teksti, jota minusta tuli, oli aina
liian rajua ja rujoa.


Runo on minulle liian tiivis, arvoituksellinen, monimerkityksinen. Niin kuin kissat.
Siihen haasteeseen en rohkene tarttua.


Runon ajatteleminenkin huimaa,
minulle sopii paremmin proosa. 
Se on 
terrieri 
kova ääni ja paljon asiaa,
joka oikein käsiteltynä muuttuu pehmoleluksi.


Suorat sanat taipuvat peremmin, niiden väliin jää tilaa
tunteille ja tunnelmille,
ajatelmille. 
Yritän muistaa, että selittää ei saa. Pitää näyttää.


Olen kirjoittanut
yhden ymmärrettävän runon.
Yhden.
Sain sen unessani.
Runossa oli tori, pussillinen silakoita, saksalaisia markkoja ja kimppu voikukkia,
rakastetulle.

Lauseen salaisuus

Mietin tänään lausetta. Sanajärjestystä, välimerkkejä, rytmiä, tunnelmaa. Miten vaikeaa on luoda kaunis lause, joka on täynnä merkitystä mutta ei puhkiselitetty. Ettei olisi pelkkää sanahelinää. Lause on täynnä valintoja. Ja pisteen paikka! Mihin sen panisi? Liian lyhyt lause töksähtää, liian pitkä venyy ja vanuu kuin ylisyöty purukumi. Tuntuu, etten osaa. 

Onneksi muutkaan eivät onnistu aina. Itseäni ainakin hihitytti, kun Timo Soini yritti saada Norjan tragediaa kommentoineeseen kirjoitukseensa syvällisyyttä käyttämällä vaillinaisia lauseita. Ei tehonnut minuun. Tyhjää täynnä. Samat sanat oli sanottu jo liian monta kertaa. Joskus paras osanotto on olla hiljaa, halata. Toisaalta muistan selvästi 1990-luvun loppuvuosina ilmestyneen Marja Kyllösen Lyijyuuma-romaanin, jonka omintakeisesta kielestä nousi kohu. Sitä pidettiin upeana sanataiteena. Itse tuoreena kirjallisuudenopiskelijana istuin hiljaa sohvannurkassani teekuppi kädessä ja romaani toisessa: pitäisikö tätä ymmärtää? En halua lukea sellaista proosaa, jonka jokainen sana täytyy miettiä erikseen. Varsinkaan en halua kirjoittaa sellaista tekstiä.


Graduni lausunnossa lukee maininta "poikkeuksellisen sujuvaa asiatekstiä". Olen siitä ylpeä. Silti se ei auta pätkääkään, kun yrittää saada jollekin fiktiiviselle henkilölle omanlaisensa äänen, joka ei kuulostaisi kornille. 

Olen ihaillut aina ja tulen varmaan aina ihailemaan Maria Jotunin taloudellista kieltä. Tekoja kielellä, sujuvaa dialogia, jossa ei ole mitään turhaa. Jokainen sana vie tarinaa eteenpäin. Toinen ihailemani kirjailija on Heidi Köngäs. Hänellä, jos kellä, on kaunis lause. Tekstiin, tunnelmaan, voisi jäädä asumaan. Tutustukaa!

Oma lauseeni on vielä hakusassa. Onneksi sen etsiminen on hienoa ja palkitsevaa puuhaa. Yrityksen ja erehdyksen taktiikka toimii. Pitää kirjoittaa, pyyhkiä pois, kirjoittaa ja taas pyyhkiä. Karsimisessa on ainakin omalla kohdallani kauniin lauseen alku.