Koin eilen pyhän hetken. Olin käymässä pääkaupungissamme ja päätin käyttää ylimääräisen parituntisen tällä kertaa kaupoissa ravaamisen sijaan käymällä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Ateneum on jo rakennuksena sellainen, että se saa olon hartaaksi. Joka kerta, kun kiipeää rappusia ylös näyttelysaleihin, vatsaa kutittaa jännitys. Elämys odottaa!
Schjerfbeckin taide teki lähtemättömän vaikutuksen. Taiteen kehityskaari yhdistyy poikkeuksellisella tavalla taiteilijan henkilökohtaiseen elämäntarinaan. Kirjallisuuden opintojen myötä suhtaudun kriittisesti taiteen tulkitsemiseen tekijän henkilöhistorian kautta, mutta Schjerfbeckin tapauksessa tarinat täydentävät toisiaan niin koskettavasti, että useamman kerran näyttelyä katsoessani kyyneleet kihosivat silmiini. Toisinaan taas itkin silkasta ihastuksesta: Shjerfbeck oli aivan omaa luokkaansa muotokuvamaalarina, etenkin lasten kuvaajana.
Olisin voinut viettää Ateneumissa vaikka koko päivän, mutta valitettavasti juna ei odota. Oli siis kiiruhdettava. Sen verran ehdin oivaltaa tunnelmistani tuoreeltaan, että tiesin kokeneeni pyhän hetken. Vaikka rakastan ystävien seuraa, välillä on tarpeellista olla omien ajatustensa kanssa. Taidenäyttely on sellainen paikka, jossa keskityn parhaiten yksinäni. Olen avoimempi, en anlysoi liikaa, heittäydyn kokemaan. Vaikka en todellakaan ole mikään kuvataiteen asiantuntija, olen oppinut nauttimaan siitä, minkä ymmärrän. Ei sen väliä, olenko oikeassa, osaanko katsoa oikeita asioita. Taide on subjektiivinen kokemus, ja se riittää minulle.
Toinen pyhä paikka minulle on sauna. Kaikkein paras paikka pyhälle hetkelle on mökkisauna, mutta asukasyhteisömme pihasaunakin toimittaa pyhätön virkaa mainiosti. Toiset hiljentyvät kirkossa, moskeijassa, synagogassa, metsässä, merellä - minä saunassa. Ja lakeusmaisemassa, mieluiten juuri tällaisena syyspäivänä kuin tänään on ollut. Lämpöä, aurinkoa, tuulta. Kuulasta eloa ja oloa. En tarvitse jumalaa, vaan aikaa omille ajatuksilleni. Aikaa kuunnella itseäni ja tuntea yhteys maailmaan. Niin monta kertaa myttyinen mieli on oiennut saunan lämmössä tai viljapeltojen keskellä kävellessä. Lakeudelle en ole vuosiin päässyt lenkkeilemään, mutta saunassa olen alkanut viihtyä yhä useammin.
Omanlaisensa pyhä hetki on myös kunnon keikkarevittely lempibändin tahdissa. Siinä mieli yhtä aikaa tyhjenee ja täyttyy. Murheet unohtuvat, mieli täyttyy ilolla. Sitä minä olen kaivannut. Onneksi viiltävään ikävään vastaus on aivan nurkan takana. Siitä lisää tuonnempana.
Muistipelin palasia, palapeittoa, kultapalanen.
...kun Kennedy kuoli?
...kun ihminen kävi kuussa?
...kun Diana ja Charles vihittiin?
...kun Kekkonen kuoli?
...kun Estonia upposi?
...kun Diana kuoli?
...kun WTC-torneihin hyökättiin?
...kun tsunami tuhosi Aasiaa?
...kun Jokelassa ja kauhajoella ammuttiin?
...kun Norjan joukkosurma tapahtui?
Tai
...kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ensimmäisen kerran?
...kun Lordi voitti Euroviisut?
...kun luit parhaan kirjan ikinä?
...kun lapsesi syntyi?
...kun musiikki kosketti sinua sydänjuuriasi myöten?
...kun kohtasit suuren rakkautesi?
...kun joku antoi sinulle hölmöilysi anteeksi?
...kun tunsit syvää yhteyttä ystäviisi?
...kun autoit jotakin?
...kun sait apua?
...kun liikutuit viimeksi?
Verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on mitä viihdyttävintä luettavaa. Asiallisten kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy mitä huvittavimpia kannaottoja erinäisiin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Tänään osui silmiini Mikko Aholan muutama päivä sitten julkaisema kirjoitus miehistä naisten seksiuhreina. Täynnä myötätuntoa aloin lukea kirjoitusta: varmasti joillekin voi niinkin käydä, että suhteessa nainen onkin se, joka käyttää seksuaalista valtaa miehen tahdon vastaisesti. Tämä jos mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa vaiettu tabu.
Teksti ei varsinaisesti vastannut odotuksiani. Aholan mukaan seksikäs pukeutuminen ja ylipäätään miesten näköpiirissä eläminen on naisten tapa huijata miehiä, lypsää heiltä rahaa. Ahola siteeraa ilmeisen keksittyjä miehiä, jotka ovat joutuneet naisten seksiuhreiksi. Eräskin Pentti oli elänyt seesteistä keski-ikää, lapsiperheen ruuhkavuodet olivat onnellisesti ohi. Sitten tuli Eeva, joka viekkaudella ja vääryydellä - toisin sanoen pukeutumalla Pentin mielestä liian seksikkäästi - huijasi Pentin aloittamaan koko rumban alusta. Tuli uusi asuntolaina, uudet lapset ja uudet ruuhkavuodet. Pentti-parka olisi ansainnut rauhallisemman vanhuuden.
Aholan mielestä Pentin surkea kohtalo osoittaa selkeän syyn sille, miksi miehet joutuvat tekemään naisia enemmän töitä - ja miksi he kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin naiset. Ratkaisuksi Ahola tarjoaa muslimimaista tuttua kaapukulttuuria. Jos naiset pukeutuisivat peittävästi, mieluiten tietenkin burkaan, säästyttäisiin monen miehen ennenaikaiselta kuolemalta. Miten fiksua!
Toki Aholan ajatus on omalla tavallaan innovatiivinen: itse ainakin olen antanut itseni ymmärtää, että muslimimaissa peittävää vaatetusta on perusteltu ennen muuta naisen parhaalla: asun on ollut tarkoitus suojata naista miesten riettailta katseilta ja seksuaalisilta teoilta. Mutta sellaista se on, kun puhutaan musta valkoiseksi ja meloneille lippikset.
Aholan tekstissä kaikkein eniten jää ihmetyttämään se, eikö miehillä ole lainkaan omaa tahtoa. Miksi mies ei osaa sanoa "ei"? Meille naisille on opetettu, että koska tahansa saa kieltäytyä seksistä ja muustakin kanssakäymisestä - ja että vastapuolen on syytä tätä eitä kunnioittaa. Kyllä sama koskee myös miehiä. Jos esimerkkitarinan Pentti olisi tehnyt Eevalle selväksi, ettei halua uutta suhdetta ja perhettä vaan haluaa jatkaa avioliittoaan vaimonsa kanssa, ei Eevalle olisi jäänyt muuta mahdollisuutta kuin uskoa ja luovuttaa.
Ilmiötä olisi helppoa selittää vieteillä. Niiden vallassahan miesten sanotaan olevan. Mutta mikäli päässä on järkeä ja sydän paikallaan, ihminen ottaa kyllä vastuun omista tekemisistään. Siinä yksi asia, joka erottaa ihmiset eläimistä. Ihminen ei "joudu" erilaisiin "ruljansseihin", vaan tekee tietoisia valintoja. Vaikka Aholan tarkoitus on syyllistää naisia, hän vain ja ainoastaan onnistuu tekemään oman sukupuolensa edustajista pellejä. Siis näistä onnettomista "seksiuhreista", joiden alapäässä on enemmän liikennettä kuin yläpäässä.
Toisinaan kuule sanottavan, että naiset ovat impulsiivisia ja tunteidensa vallassa; miehet puolestaan ovat rationaalisia ja loogisia. Aholan tekstin perusteella tuntuu olevan juuri päinvastoin. Mies on täysin vietävissä. Nuorelta naiselta sen sijaan tarvitaan huimaa suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä toteuttamaan hyvin toimeentulevan, keski-ikäisen miehen härski huijaaminen. Ensinnä pitää vastoin mahdollista omaa mukavuudenhalua opetella pukeutumaan seksikkäästi korkokenkiin, lyhyisiin hameisiin ja avariin kaula-aukkoihin. Pitää opetella meikkaamaan niin, että se miellyttää miestä. Täytyy soluttautua miehen elämänpiiriin tavalla tai toisella ja täytyy vietellä uhriksi valikoitunut mies. Täytyy pitää miehen seksuaalista (muullahan ei ole väliä) kiinnostusta yllä vuosi jos toinenkin, jotta saa huijattua miehen ostamaan asunnon, ehkä toisenkin. Täytyy myös rakentaa ja hoitaa yhteistä kotia; täytyy kantaa, synnyttää ja kasvattaa yhteiset lapset. Ja kaikki vain siksi, että saisi ilmaisen ylläpidon! Voi mies parkaa. Ja voi naista, kuinka helpolla hän pääseekään!
Päivänä eräänä kävimme poikani kanssa retkellä Vaajakosken Naissaaressa. Enemmän pitäisi harrastaa kotiseutumatkailua!
Tänä aamuna kommentoin Facebookissa kaverin päivitystä. Kyse oli päiväkodin lelupäivästä. Muistelin poikani ensimmäistä lelupäivää: vajaa 3-vuotias halusi ottaa mukaana puuhelmistä tehdyn matolelun. Sinne hän sukelsi isojen poikien monitoimirobottileluhökötysten keskelle silmät loistaen esittelemään omaa leluaan.
Hetkessä oli jotakin liikuttavaa. Se kertoi siitä, että pieni lapsi ei tosiaankaan arvota asioita rahan perusteella. Lelun tai minkä tahansa muun tavaran arvo ei määräydy pienen lapsen näkökulmasta minkään muun kuin tarkoitukseen - tässä tapauksessa leikkiin - sopivuden perusteella. Aivan turhaan äidit kiistelevät keskustelupalstoilla siitä, kiusataanko lasta päiväkodissa vai ei, jos välikausihaalari on Lassie-merkkinen eikä Ticket to Heaven - vai onko haalarin sijalla verkkapuku. Tärkeintä on, että leikki sujuu.
Toisaalta puuhelmiviritelmän vieminen oitopaikalle sai minut hiukan nolostumaan. En nimittäin olisi halunnut leimautua käpylehmäkasvattajaksi, joka halveksuu kaikenlaista vinkuvaa ja välkkyvää lelutekniikkaa. Ei sillä, ettenkö jossakin määrin olisikin kulutuskriittinen kasvattaja, en nimittäin ole koskaan ymmärtänyt lasta passivoivia leluja, joilla "leikitään" nappia painamalla ja katsotaan, kun lelu tekee asiat lapsen puolesta.
Kannatan lämpimästi sellaisia leluja, jotka aktivoivat lapsen omaa mielikuvitusta. Mutta käpylehmäkasvattajan erottaa tavallisesta ajattelevasta vanhemmasta ylenkatse. Käpylehmäkasvattaja halveksuu - ja yleensä varsin kuuluvasti - lasten suosikkileluja, niitä vikuvia ja välkkyviä robottihirvityksiä, tai mikä nyt milloinkin sattuu olemaan in. Käpylehmäkasvattaja tekee yleensä hyvin selväksi, kuinka meidän perheessä ei maailmaa arvoteta materian perusteella. Meidän perheessä arvostetaan yksinkertaisuutta, ekologisuutta, luovuutta ja kriittistä ajattelua. Meidän perheessä on aikaa lapsille eikä paikata huonoa omaatuntoa ostamalla lapsille kalliita leluja.
Käpylehmäkasvattajaksi (tai sitten ultimaattisen köyhäksi) leimautumisen pelossa vanhempi saattaa tahtomattaan rajoittaa lapsen leluvalintoja etenkin lelupäivän kaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Samaisessa Facebook-keskustelussa joku kertoi lapsensa halunneen ottaa joskus lelupäiväleluksi tyhjän ilmapallon ja arpakuution. Ei saanut. Omassa perheessäni vastaava ilmiö on käynyt poikani itse paperista askarteleman puhelimen kanssa.
Joskus sitä pohtii, miksei kehitys joissakin asioissa voi pysähtyä kolmevuotiaan tasolle. Eskarilaiselle lelun valinta ei ole enää ollenkaan yhtä helppoa. 6,5-vuotias on jo oppinut miettimään, mitä muut ajattelevat jos vien tällaisen tai tuollaisen lelun. Tavarat ovat alkaneet saada statussymbolisia merkityksiä.
Miettiä sopii, mikä merkitys meillä vanhemmilla on tällaisessa kehityksessä. Olenko itse opettanut lapselle sen, millainen lelu päiväkotiin on sopivaa viedä? Miksi minulle ei riitä se, että tavara on relevantti lapsen leikin kannalta, vaan huolehdin - vaikka sitten alitajuisestikin - siitä, millaisen kuvan lapsen lelu antaa minusta kasvattajana. Ei ihme, että lelun valinta käy kerta kerralta vaikeammaksi.
Joskus taannoin kerroin jossakin viettäväni suunnilleen kerran viikossa, useimmiten sunnuntaisin, meikitöntä päivää. Haluan antaa ihoni levätä ja hengittää, olla vapaasti ilman kosmetiikkakuormaa. Sain ivallisia kommentteja siitä, kuinka iholla ei ole keuhkoja, joten se ei hengitä. Siten meikitön päivä on kuulemma turha. Sitä en enää viitsinyt samassa yhteydessä kertoa, että haluan toisinaan myös vapauttaa itseni laittautumisen "pakosta". Mielestäni on hyvä toisinaan rikkoa rutiineja ja katsoa, voisiko asiat tehdä tehdäkin toisin.
Tänään vietetään valtakunnallisesti järjestyksessään toista Meikitöntä päivää.
Päivän tarkoituksena on puhua ympäristöystävällisempien meikkien ja ylipäätään kosmetiikan puolesta. Mukaan tempaukseen on värvätty julkkisnaisia, joiden siviilirohkeutta ihaillaan. Meikittömyys on nykyisin radikaalia, kannanotto.
Niin tärkeänä kuin ympäristöarvoja pidänkin, meikittömällä päivällä voisi olla paljon muutakin sanomaa kuin luonnonmukaisten meikkien puolestapuhuminen. Yksi päivä ilman meikkiä ei lopulta hirmuisen paljon luontoa säästä, jos loput 364 päivää asiaan ei kiinnitä mitään huomiota. Mielestäni oleellisempaa olisi miettiä, miksi meikkaaminen on niin tärkeää.
En tiedä, onko meikkaamisen syistä tehty koskaan tutkimusta, mutta mutuni sanoo, että valtaosa naisista valehtelee sanoo meikkaavansa vain itseään varten. Ei siis suinkaan miellyttääkseen muita, ei ainakaan miehiä. Kyllähän olo on itsevarmempi, kun tietää näyttävänsä niin hyvältä kuin se suinkin on mahdollista. Tähän saumaan meikitöntä päivää tarvittaisiin oikeasti. Meikki on naamio, jonka taakse piiloudumme. Miksi? Missä on itsetuntomme olla omia itsejämme, luonnollisesti?
Naiset ovat kautta aikain kaikissa kulttuureissa koristelleet itseään. Uskon, että useimpiin naisiin on sisäänrakennettuna tietynlaista koristautumisen ja kauneuden kaipuuta. Tämä ominaisuus selittää osaltaan sitä, miksi kulutamme itseemme hurjia määriä kosmetiikkaa. Näpytön ja tasaisenvärinen iho on yksinkertaisesti esteettisempi. Siinä mielessä itseään varten meikkaaminen tosiaan saattaakin pitää paikkaansa. Toisaalta estetiikka on vain osatotuus.
Toinen syy piilee meikkaamis- ja koristautumiskulttuuriin piilee varmastikin siinä, että kaunis nainen on menestynyt miesmarkkinoilla. Vaikka ihminen, myöskään nainen, ei edelleenkään ole (tai sen ei pitäisi olla) kauppatavaraa, alistetussa asemassa olleelle (tai olevalle) on ollut tärkeää saada itselleen mahdollisimman hyvä puoliso. Ja ulkonäkö on ollut oikeastaan ainoa keino vaikuttaa noihin markkinoihin. Meikattu siis on, jotta miellytettäisiin miehen silmää. On lihotettu ja laihdutettu, katkottu kylkiluita ja varpaita, värjätty ihoa ja hiuksia, hankittu silikonirinnat ja täytettä huuliin, mikä milloinkin on kuulunut kauneuden koodistoon. On herätty aamulla jopa tunteja aiemmin laittautumaan, vaikka kuinka väsyttäisi. On sanottu, että kauneuden takia pitää kärsiä. Toisaalta ainakin Suomen kaltaisessa luterilaisen moraalin lippulaivamaassa liiallinen tai vääränlainen meikkaaminen ollut huonon naisen merkki. Räikeä meikki on ollut "varma" merkki siitä, että nainen on halpa.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itse en vietä tänään Meikitöntä päivää. Ympäristön kannalta jokapäiväisillä valinnoilla on enemmän merkitystä kuin yhden päivän mittaisilla tempauksilla, vaikka ei niidenkään merkitystä tietoisuuden levittäjinä sovi vähätellä. On täekeää saada ihmiset kuluttamaan eettisemmin.
Jokaiselle meikkaavalle naiselle tekisi hyvää viettää Vailla naamiota -viikkoa. Tai kuukautta. Tai vuotta. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten maailma ja asenteet muuttuisivat, jos yksinkertaisesti lopettaisimme meikkaamisen, ylettömän hiustenlaiton ja hajusteiden käyttämisen. Samalla voisimme käyttää vain sellaisia vaatteita, joista oikeasti pidämme. Ei korkokenkiä, push upeja, avaria päänteitä ja tiukkoja pillifakkuja, ellei niitä koe aidosti mukaviksi vaatekappaleiksi.
Naamiosta luopuminen pakottaisi meidät olemaan avoimesti omia itsejämme, panemaan persoonaamme peliin. Itsetunto ja -tietoisiuus olisi pakko kaivaa sisältä, kun näkymätön haarniska olisikin jätetty naulaan. Olo olisi aluksi varmasti todella orpo. Menetänkö asemani ja uskottavuuteni työelämässä? Ihmissuhdemarkkinoilla? Mureneeko itsestäni itselleni ja muille rakentamani mielikuva, jos näytänkin siltä, miltä oikeasti näytän?
Vai tulisimmeko lopulta kuitenkin kohdatuksi enemmän omana itsenämme? Vähenisikö myös naistenvälinen kilpailu ja keskinäinen nokittelu? Vaikuttaisiko meikittömyys lopulta itsetuntoomme positiivisesti? Olen nimittäin huomannut, että heikoin itsetunto on niillä naisilla, joille jopa lähikaupassa käynti ilman meikkinaamiota on kauhistus.
Ja vaikka mitään suurisuuntaisia mullistuksia Vailla naamiota -teema-aika ei tuottaisikaan, ainakin meikkaaja olisi rikkonut rutiinejaan.
Tekstit
