Joka kerta kun lähden äitini luota, mieleen hiipii ajatus, että tapaaminen saattaa olla viimeinen. Ei, äiti ei ole välittömässä hengenvaarassa, mutta haurastunut viimeisen vuoden aikana niin, että pahaa tekee. Joka kerta myös ajattelen, että haluaisin halata äitiä. Kertaakaan en vielä ole halannut.
En muista äidin koskaan hellineen tai halanneen minua. Ei pienenä, ei isona. Ei ilossa eikä surussa. Äiti on jo iäkäs, eikä ennen vanhaan tunteiltu. Varsinkaan Pohjanmaalla. Pohjanmaallahan ei edes kätellä tervehtiessä, paitsi ensimmäisellä kerralla, muuten huikataan hei oven suusta. Asia on myös niin, että äidin ja minun väliseni suhde on niin monien surujen lävistämä, ettei voimia halaamiseen ole yksinkertaisesti ollut. Tai sitten äiti vain on sellainen: etäinen, pidättyväinen, viileä, jopa kylmä. Käpertynyt. Torjuva.
Ehkä halaamisen vaikeus johtuu siitä, että minulla on niin paljon anteeksipyydettävää ja hävettävää suhteessani äitiin. Mikään ei riitä hyvitykseksi. Koskettaminen saattaisi avata patoja, joiden avaaminen saattaa olla jo liian myöhäistä. Miten puhua kaikki selväksi? Syyttämättä.
On jotenkin kummallista, että monen ihan vieraankin ihmisen halaamisen koen helpoksi ja luontevaksi, mutta äitiä en osaa mennä halaamaan. Hän on kuitenkin ainakin ollut se tutuin ja omalla tavallaan hyvin tärkeä ihminen minulle.
Ystäväni, josta sittemmin tuli poikani kummitäti, opetti minut halaamaan viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Muistan toivottavasti ikuisesti sen hetken, kun ensimmäisen kerran vuodatin hänelle, silloin vielä vieraalle ihmiselle, elämäni surkeutta. Silloin kaikki oli solmussa: suhde äitiin, suhde poikaystävää, rahat loppu, terveys reistaili. Ei tietoa tulevasta. Hän halasi minua pitkään ja lämpimästi. Sanoja ei tarvittu. Opin, että elämä kantaa, kun lähellä on ihminen, joka osaa halata.
Omaa lastani olen yrittänyt muistaa halata paljon. Meille läheisyys on luontevaa. Toivon, että vaikka lapsi väistämättä etääntyy kasvaessaan, jotakin pysyvää välillämme on. Toivon, ettei välillemme koskaan kasvaisi muuria, jonka takaa emme yltäisi halaamaan.
Poikani aloitti tänä syksynä koulun. Kaiken kaikkiaan uuteen arkeen on solahdettu vaivattomasti ja lapsi viihtyy koulussa. Oppimisen ilo on silmiinpistävää. Silti koulu on tuonut mukanaan myös uusia haasteita. Sosiaaliset suhteet ovat mutkikkaita aikuisillekin, saati sitten seitsemänvuotiaille.
Jostakin syystä olen muistellut viime päivinä paljon aikaa, kun poika oli taapero. Silloin lapsen vieressä kulki koko ajan aikuinen - joko vanhempi tai perhepäivähoitaja - joka herkeämättä ohjasi lasta erilaisissa tilanteissa. Päiväkodissakin kontrolli oli tiukka, vaikka toki vähitellen lapsi alkoi luovia kaverisuhteissaan hiukan itsenäisemminkin. Tässä suhteessa koulunaloitus on valtava muutoksen paikka: on koulumatkaa, välituntia, iltapäiväkerhoa ja lukemattoma muita tilanteita, joissa aikuinen ei ole, ei voi olla, eikä toisaalta edes pidä olla, aina paikalla ohjaamassa ja selvittämässä syntyneitä ristiriitatilanteita.
On luotettava lapseen - ja siihen, että elämä opettaa.
On haastavaa opettaa lasta olemaan joustava mutta jämäkkä, kun ei voi olla joka käänteessä paikalla neuvomassa, miten toimia missäkin tilanteessa eikä voi antaa mukaan miljoonasivuista manuaalia, jossa olisi ratkaisu kaikkiin pulmatilanteisiin. On haastavaa selittää ymmärrettävästi lapselle se, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja pitää osata tehdä kompromisseja, mutta on osattava myös pitää kiinni omasta reviiristä, omista oikeuksista ja omista tarpeista? Että aina ei tarvitse luopua omasta, vaikka toiset pitääkin aina ottaa huomioon.
Syksyn aikana on käyty läpi tilanteita, joissa uimakoulukaveri pukkasi poikani rivistä pois yksinkertaisesti toteamalla, että "mä tuun tähän". Tässä tapauksessa ratkaisu oli helppo: neuvoin lasta pysymään paikallaan ja toteamaan kaverille, että tämä on hänen paikkansa. Kaveri joka ei tullut ajoissa riviin, etsiköön paikkansa muualta. Toimi.
Sitten ilmi on tullut myös kinkkisempiä tilanteita: niitä, jossa mietitään, kuka saa istua kenenkin vieressä ruokalassa ja onko aina pakko leikkiä isommassa porukassa vai saako joskus leikkiä kaverin kanssa kaksin. Niihin ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua, sillä asioita pitäisi osata tarkastella monesta näkökulmasta: et saa omia kaveria itsellesi, mutta toisaalta myös sinulla on oikeus istua haluamallasi paikalla tai leikkiä kaverin kanssa, jopa kaksinkin. Sinua ei saa sysätä syrjään, etkä sinä saa sysätä ketään syrjään.
Näiden poikani kanssa käymieni keskustelujen aikana olen muistanut kipeästi omia kouluvuosiani. Jossakin vaiheessa ala-astetta paras kaverini muutti pois paikkakunnalta. Kaikilla luokkakavereillani oli jo vakiintuneet kaveripiirinsä, eikä niihin oikein mahtunut. Olin monta vuotta kovin yksinäinen ja ulkopuolinen.
Käsittäkseni poikien maailmassa sosiaaliset suhteet ovat luonnostaan joustavampia, kaveripiirit isompia eikä klikkejä synny yhtä helposti kuin tyttöjen bestis-kulttuurissa. Silti olen painottanut lapselleni painottamasta päästyäni - varmaan liikaakin - sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Piste. Siksi en ole aivan varma, osaako hän pitää suuressa maailmassa puoliaan.
Luultavasti huoleni on turha, mutta kaikkea sitä tulee pohtineeksi, kun käsittelyssä olevista tilanteista on aina vain joko yhden tai useamman osapuolen subjektiivisesti värittynyt kertomus. Niistä on hankalaa muodostaa objektiivista kokonaiskuvaa, vaikka lapsen ohjaamisen takia tärkeää olisi nimenomaan tietää, mitä tapahtui todella.
Nappasin kiinnostavan blogihaasteen ihanan Elenan Kauniimpi maailma -blogista. Haasteen on aloittanut alunperin Johanna Koo Löytö-blogissaan. Näin Johanna Koo kirjoitti:
"Haluan aloittaa haasteen, jossa kerromme omia
periaatteitamme bloggareina. Mikä on sinulle tärkeää? Mitkä asiat saavat sinut
harmistumaan blogimaailmassa? Miten suhtaudut kuvien oikeuksiin? Miten hoidat
yhteistyöpostaukset? Kerro asioista vapaamuotoisesti ja omalla tyylilläsi. Itse
haluan tällä tavoin kertoa omat periaatteeni ja ajatukseni julkisesti, jotta
lukijani saavat rehellisesti tietää mitä mieltä olen asioista."
Ajatuksella on väliä
Minulle bloggaamisessa on tärkeää asioiden jakaminen. Kirjoitan maailmanmenosta, pienemmistä ja suuremmista ilmiöistä. Kirjoitan siitä, mitä olen nähnyt, kuullut, lukenut, kokenut tai muuten vain pohtinut. Haluan ottaa kantaa asioihin,kertoa totuuden omasta näkökulmastani. Toisaalta kirjoittaminen on aina ollut minulle ajattelemisen ja ymmärtämisen väline. Näistä syistä bloggaamisenkin aloitin.
Etenkin aluksi blogi oli minulle julkinen päiväkirja, johon raapustin merkintöjä itseäni kiinnostavista aiheista. Jotta muistaisin. Monia aiheita olen jatkojalostanut esimerkiksi lehtijutuiksi. Mutta mitä kauemmin olen sivusilmäillyt, sitä tärkeämmäksi koen keskustelun. Olen iloinen, jos onnistun teksteilläni herättämään lukijoissakin ajatuksia. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, uudet näkökulmat asioihin ovat oikein tervetulleita.
Herjaavia tai tarkoituksellisen ilkeitä kommentteja en kuitenkaan julkaise. Niitä on blogiin jätetty varmaan triplamäärä verrattuna asiallisiin kommentteihin, mikä on kaikkien näiden postausten jälkeen edelleen yhtä hämmentävää. En ymmärrä, miksi kirjoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka mitätön, huono ja typerä blogi Sivusilmäilyä on. Tätä kun ei kenenkään ole pakko lukea.
Kirjoitan joskus tarkoituksella provosoivasti. Mutkien suoriksi vetäminen ja ilmiöiden yksinkertaistaminen on harkittu keino tavoitella ilmiöiden ytimiä. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, ettenkö olisi suorapuheinen (-kirjoitteinen) pohjalainen, joka suhteellisen usein raapii päätään miettien, miksi ihmiset ärsyyntyvät kirjoituksistani niin helposti ja niin kovin. Minä kun en missään nimessä tarkoita loukata ketään tai mitään.
Kuvat kertovat
Jotta blogi ei olisi liian paasaava ja raskaslukuinen, olen halunnut höystää tekstejä kuvilla ja kokonaisilla kuvapostauksilla. Eräänlaista sivusilmäilyä sekin.
Jos jotakin olen bloggaamisen myötä oppinut, niin valokuvaamista. Aluksi ajattelin, etteivät kuvat sovi blogiini, mutta sittemmin olen joutunut tunnustamaan itselleni, että kyse oli sekä osaamisen että uskalluksen puutteesta. Mestarikuvaaja en ole vieläkään ja kuvausvälineeni ovat edelleen vaatimattomat, mutta väitän oppineeni melkoisen paljon kuitenkin. Lukijoilta en ole saanut kuviin liittyen oikein minkäänlaista kommenttia, en siis tiedä, koetaanko lisääntyneet kuvat hyvänä vai huonona asiana, mutta itse koen niiden keventäneen blogini ilmettä ja toisaalta syventäneen sisältöä.
Kaikki kuvat ovat omiani, ellen toisin mainitse. Muutaman kerran olen "lainannut" osuvan kuvan internetin syövereistä, lisäksi olen julkaissut ystäväni ottamia kuvia. Luvan kanssa tietysti. Olen äärimmäisen kriittinen "lainattujen" kuvakollaasien suhteen. Tekijällä on oikeus tuotoksiinsa, vaikka kuva olisikin internetissä julkaistu.
Minulle on tärkeää, että blogi on ulkoasultaan selkeä ja helppolukuinen. Tiedän olevani kirjoittajana monisanainen. Kun kirjoitan, enimmäkseen karsin, tiivistän ja järjestän. Hassua, että teen samaa työksenikin - ja silti en osaa itsekään kirjoittaa kerralla "valmista".
Riippumaton
Blogillani ei ole yhtään yhteistyökumppania. En ole koskaan saanut esimerkiksi arvontaan palkintoja mistään, vaan olen itse ostanut kaikki arpomani tuottet.
Minusta "yhteistyökuviot" ovat blogimaailman suurin ongelma. En ensinnäkään ole nähnyt vielä yhtään blogia, jonka taso ei laskisi ja omaperäisyys ei kärsisi yhteistyön myötä. Esimerkiksi sisustusblogeissa on suorastaan koomista, kun bloggaajat yhtä aikaa "innostuvat" milloin jostakin uudesta mallistosta, milloin samanlaisesta kynttilänjalasta. Ei voi kuin ihmetellä, eivätkö he todellakaan tajua, että tyhmempikin lukija tajuaa tällaisissa tilanteissa takana olevan yhteistyökuvion?
Ongelmallista onkin juuri se, ettei yhteistyötä merkitä aina riittävän selvästi. Haluan tietää, jos yhteistyökuvio rajoittaa bloggaajan mielipiteitä tai jos hän hyötyy esimerkiksi linkkiklikkauksista rahallisesti. Myötähäpeää aiheuttaa se, että osa bloggaajista väittää, että he kyllä kertovat rehellisen mielipiteensä mainostamistaan tuotteista. Niin varmaan.
Joku varmaan ajattelee, että kyse on kateellisen panettelusta, kun oma blogi on niin tylsä ettei kukaan tai mikään yritys halua tehdä yhteistyötä. Mutta voin rehellisesti vakuuttaa, että haluan jatkossakin pysyä riippumattomana ja sitoutumattomana. Mutta jos esimerkiksi jokin hyväntekeväisyysjärjestö ehdottaisi yhteistyötä, saattaisin hyvinkin olla valmis osallistumaan talkoisiin. Riippuu tapauksesta.
Olisi mukavaa kuulla kommentteja, miten te lukijat Sivusilmäilyn koette? Tuliko tekstissäni esiin jotakin uutta? Herättikö teksti teissä ajatuksia?
Sana on vapaa!
Tämän syksyn Vain elämää -tähdet tulevat minua henkilökohtaisesti liki.
On Ilkka Alanko, jonka luotsaaman Neljän ruusun musiikin kanssa sitä kasvettiin. Juppihippipunkkari, Tie ajatuksiin ja monta muuta ovat niitä kappaleita, jotka me 1970-luvun lopulla syntyneet suomalaiset osaamme vaikkemme sitä tietäisikään. Ne ovat nuoruusvuosien kollektiivinen ilmentymä. Neljän ruusun ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen perjantai-illat pikkukaupungin nuorisotilassa ja myöhemmin ensimmäiset baari-illat. Suuria tunteita, iloa, kaipausta, onnea, epävarmuutta - kaikkea vuorotellen - karvanopat ensi-ihastuksen autossa, järjettömän makean ja esanssisen Linda-siiderin...
Muistan myös elävästi 1990-luvun alkuvuodet ja ympäri Pohjanmaata erinäisissä nuorisotapahtumissa kitaroineen esiintyneen jumppatukkaisen Juha Tapion. Oli - ja on yhä - vaikeaa kuvitella itsetietoisempaa ja itseriittoisempaa hahmoa kuin Juha oli silloin. Laulutkin olivat niin lällyjä, ettei grunge-orientoitunut teini olisi millään jaksanut niitä kuunnella. Siksi onkin ollut suorastaan vaikeaa myöntää, että Juha Tapio on mielestäni eräs parhaimmista 2000-luvun suomalaisista lauluntekijöistä. Juhan kappaleissa on lämpöä, syvyyttä ja suoruutta. Ja se, millainen hahmo Juha Tapio on Vain elämää-sarjassa ei voi olla hurmaamatta.
Ja sitten on Pauli. Ooh. Voisin jäädä huokailemaan vaikka kuinka pitkäksi toviksi. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut Kolmannen naisen musiikkia. Hanhiniemi jos kuka on Tarinankertoja isolla alkukirjaimella niin sanoittajana kuin laulajanakin. Kun Vain elämää alkoi, kyyneleet nousivat silmiini jo pelkästä Paulin lauluasennon näkemisestä. Niin tuttua, niin nostalgista!
Pauli Hanhiniemi opetti vuonna 1998 Oriveden Opistossa meille nuorille kirjoittajille rocklyriikkapajassa tekstientekoa. Opettajana Pauli oli - hm, no ei siitä sen enempää, mutta juttuja riitti! Hyvän tekstin tekemiseen ei kuulemma tarvita kuin tyttö, poika, kuutamo ja puistonpenkki. Yksinkertaista ja helppoa!
Samassa yhteydessä hän kertoi, kuinka hänestä tuli Kolmannen naisen laulaja puolivahingossa. Yhtye oli valmistautumassa rockin SM-kisoihin (josta tuli voitto), ja Pauli tekstien tekijänä otti paineita biisien tulkinnasta. Bändin laulaja hermostui alituiseen neuvomiseen, heitti mikin nurkaan ja häipyi paikalta huutaen, että "laula saatana itte biisis!" Ja Paulihan lauloi, pakon edessä. Loppu onkin suomalaista rock-historiaa. Tarinan todenperäisyydestä minulla ei ole varmuutta, mutta jotenkin haluan uskoa onnellisiin sattumiin.
Mutta se, miksi aloin tätä postausta ylipäätään kirjoittaa, liittyy sekä Juha Tapioon että Pauli Hanhiniemeen. Nimittäin viime viikon jaksossa Pauli esitti Juhan biisin Minä olen, sinä olet, ja kappale sai minussa aikaan sellaisen kokovartalokananlihalla-reaktion, etten hetkeen muista samanlaista kokeneeni. Juha Tapion teksti on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen puhutteleva, mutta silti Paulin tulkinta nostaa sen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kuulijan eteen tuodaan kokonainen tarina, jonka rivien välissä on niin paljon enemmän kuin riveillä, joilla niilläkin on jo paljon. Ja Paulin ääni - se on parempi kuin koskaan! Huh.
Täällä sinäkin voit fiilistellä uskomattoman koskettavaa esitystä.
Nostalgista viikkoa kaikille!
Tekstit
