keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Luonteen kasvatusta

Poikani on ollut läpi pienen elämänsä vahvasti tunteva. Ilot ovat suuria ja ne tulevat pintaan herkästi. Samoin itku. Pienikin vastoinkäyminen saattaa saada aikaan suuen itkun - eikä kyse ole siitä, että elämämme olisi curlingia eikä lapsi joutuisi kokemaan vastoinkäymisiä. Päinvastoin. Pettymyksiä on välillä oikein järjestämällä järjestetty eikä lapsi ole koskaan saanut tahtoaan itkulla läpi.

Nyt esikoulun alettua päiväkodista on tullut pariinkin otteeseen viestiä siitä, että itkuherkkyyttä pitäisi pystyä vuoden aikana kitkemään tavalla tai toisella. Siksi, ettei lasta kiusattaisi koulussa.

Olen asiasta samaa mieltä. On hyvä oppia hillitsemään itseän ja tunteitaan. Elämässä tulee eteen paljonkin sellaisia tilanteita, joissa ei yksinkertaisesti ole soveliasta itkeä tai nauraa suureen ääneen. Kanssaeläjät tulee ottaa huomioon. Mutta se, että muutostarvetta perustellaan mahdollisella kiusatuksi tulemisella, särähtää korvaani aika pahasti.

Jos asiaa ajattelee analogian kautta, niin eikö lihavan lapsen pidä sitten laihduttaa, erikoisennimisen muuttaa nimensä tavalliseksi, rillipään mennä silmäleikkaukseen ja mustaihoisen vaihtaa ihonväriä eskarivuoden aikana? Ettei kiusattaisi. Ei kai esikoulun tehtävä ole karsia lapsista kaikkia normipoikkeamia pois? Eikö pikemminkin pitäisi opettaa suvaitsevaisuutta? 

Jokainen lapsi ja jokainen aikuinen on erilainen, ja jokaisesta löytyy jotakin, mistä voidaan kiusata. Se, että aletaan ennakoida, mikä kenenkin heikko kohta mahtaisi olla ja miten siitä voisi päästä, kuulostaa lähinnä kiusaamisen hiljaiselta hyväksynnältä. Että älä sitten valita jos sinua kiusataan, mitäs olet tuollainen itkupilli.

Mielenkiintoista olisi tietää, koetaanko poikani itkuherkkyys päiväkodissa ongelmaksi siksi, että kyseessä on nimenomaan poikalapsi. Onko niin, että tytön kohdalla koko asiaan ei kiinnitettäisi mitään huomiota? Miksi juuri poikaa pitäisi karaista ja kovettaa maailmaa vastaan? Pojat ovat toki erilaisia kuin tytöt, sen tiedän, mutta en siedä ajatusta siitä, että sukupuolet ajateltaisiin homonyymisinä joukkoina. Pojissa on eroja, niin kuin vesissäkin.
 
Tietenkin päiväkodin keskustelunavaus on hyväätarkoittava. Kärjistän tarkoituksella. Tuskin asian esille ottanut eskariope on edes ajatellut kaikkia sanomansa sivu- ja piilomerkityksiä.  Luonteen kasvatus - mitä keinoja siihen sitten keksitäänkään - tekee lapselleni varmasti hyvää; itku- ja loukkaantumisherkkyys on välillä minustakin todella ärsyttävää. 

Mutta miten kitkeä joissakin tilanteissa epäsopiva käytös ilman, että turmelee lapsen ominaisluonnetta?



 

Elämäni aakkoset

Nappasin Mustikkametsän tarinoita -blogista haasteen ja listasin elämäni aakkosia. Puolivlissä tosin hiipi mieleen ajatus, että lienenköhän joskus tehnyt tänne jo tällaisen postauksen...

a Alajärvi. Pieni ja aika ankea paikkakunta Etelä-Pohjanmaalla. Rakas. Siellä on juuret
b Blogimaailma on kiinnostava. Paitsi oman blogin kirjoittaminen ja muiden blogien seuraaminen minua kiinnostaa tällä hetkellä tutkailla blogimaailmaa yleisemmälläkin tasolla.
c Curry. Olen sille allerginen, niin kuin monelle muullekin asialle. Tylsää.
d Design. Suhtaudun ristiriitaisesti designiin. Toisaalta arvostan ajattomia klassikoita ja monet design-esineet ovat mielestäni tavattoman kauniita. Toisaalta taas en ollenkaan ymmärrä joidenkin tavaroiden saamaa statusarvoa. Jostakin must have -tuotteesta tulee olo, että sitä en ainakaan halua vaikka olisi kuinka designia. 
 
e Elonkerjuu. Se on ilo joka elättelöö!
f Facebook. Olen liian koukuttunut.
g Glitter. Kauhistus. En ole yhtään, en niin pätkän vertaa minkäänlaisen bling-blingin perään.
h Huumori. Nauran paljon ja kuuluvasti - ja useimmiten väärään aikaan. Huumorintajuni on vinksahtanut.


i Isi. Menetin isäni 7-vuotiaana, mutta uskon saaneeni häneltä tärkeän perinnön: rakkauden sanoihin ja kieleen.
j Jyväskylä on koti.
k Kirjoittaminen. Kulunut vuosi on opettanut sen, kuinka tärkeää onkaan saada kirjoittaa.
l Lakeus, sielunmaisemani. Siellä missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää... kun kuolen, toivoisin, että tuhkani siroteltaisiin lakeuden tuuliin.
m Mummu. Mummu opetti, että aina pitää äänestää kun vaalit on eikä vihaisena saa mennä nukkumaan. Minussa on paljon samaa kuin mummussa: vartalon malli, väkitukko lionne :D.
n Nalle. Puolisoni lempinimi.
o Otso, elämäni mies. Kohta on eletty yhdessä 7 vuotta, ja ne vuoet ovat olleet täynnä suuria tunteita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Koskaan en ole ketään rakastanut niin paljon kuin poikaani.
p Pohjanmaa. Ihminen voi lähteä Pohjanmaalta mutta Pohjanmaa ei lähde ihmisestä. Niin se vaan on.
q Kuuhulluus :D. Pahentunut vanhemmiten. On kummallista, että mokoma taivaankappale vaikuttaa ihmiseen niin voimakkaasti. Nimimerkillä Viikon verran taas huonoja unia takana...
r Risain, rento, retro ja romuromantiikka ilmani sitä romantiikkaa, kiitos. Sisustusfilosofiani avainsanat.
s Sivusilmäilyä. stä blogista on tullut tärkeä harrastus ja henkireikä. Ihmisellä on hyvä olla paikka, jonne säilöä ajatuksia, tunteita ja tunnelmia. On uskomatonta, että joku lukee tätä vapaaehtoisesti.
t Tuulenkylä. Voiko parempaa asuinpaikkaa olla olemassa?
u Unet. Olen aina ollut hyvä nukahtamaan ja nukkumaan. Unimaalilmani on aina ollut rikas. Siksi parisen vuotta sitten alkaneet uniongelmat ovat koetelleet - välillä tuntui, että puolet sielustani katosi unien mukana.
v Viron kieli. Ma räägin natuke eesti keelt. Mutta vain hyvin vähän. Kielitaitoni ylipäätään on onneton. Pitäisi kai rohkaistua ja aktivoitua käyttämään kaikkia kieliä joita vähänkään osaa, että taito säilyisi ja kehittyisi.
w Wanhat tavarat ja kirpputorien kiertely. Parhautta, etten sanoisi! Se tunne, kun tekee jonkun ihanan löydön...
x Sukupolvi X. Me, jotka muistamme kultaisen 1980-luvun, kuka paremmin, kuka huonommin. Pullamössösukupolveksikin meitä on sanottu, eikä suotta. 
 
y Ystävät. Onnea on se, että elämässä on ihmisiä, jotka välittävät. Ja se, että on ihmisiä, joiden kautta voi peilata itseään ja ajatuksiaan. Onnea on sekin, etteivät ystävät ole kaikesta samaa mieltä kuin itse. Joskus saan itseni kiinni pohtimasta, miksi ystäväni haluavat oikein olla ystäviäni... itse en keksi yhtään järkevää vastausta.
z ...zzZZz...
å Tästä ei nyt tule muuta mieleen kuin ruotsin kieli.
ä Äitiys. On suuri lahja saada antaa pienelle ihmiselle elämä ja koti. On opettanut minulle paljon elämästä ja itsestäni. Päivääkään en vaihtaisi pois.
ö Örkki. Ötökkä. Pelkään.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Taikinaterapiaa








Kirjoitan juttua bloggaamisesta. Ei tahdo tulla valmista, näkökulma puuttuu, elävyyttä kaivataan. Väänsin ja käänsin, kunnes keksin haastatella muutamaa bloggaajaa. Nyt odottelen vastauksia. Kun ei voi kirjoittaa, on hyvä taikinaterapoida itseään leipomalla. Tänään tein sämpylöitä naapurin viikonloppuisiin valmistujaisjuhliin. 

Tällä kertaa päätin testata Pastanjauhanta-blogin Pomminvarmoja sämpylöitä. Ohje löytyy täältä. Tuli niistä lopulta sämpylöitä, vaikka hiukan meni säätämiseksi... että se siiä pomminvarmuudesta ;).

maanantai 29. lokakuuta 2012

Oman oksan sahaajat

Tänään silmiini osui Helsingin Sanomien verkkosivuilla Virpi Salmen osuva kolumni. Siinä Salmi ihmettelee, miksi naisten keskuuudessa on suorastaan trendikästä julistaa olevansa "ei-ainakaan-feministi". Salmi siteeraa NYT-liitteen haastattelemaa BB-juontaja Elina Viitasta, joka sanoo olevansa "helpommin sovinisti" kuin feministi.

Tästä ei kai voi tulla kuin yhteen päätelmään. Naiset ilmeisestikin haluavat tulla johdetuiksi ja alistetuiksi, kun kerran vaikuttaa siltä, että Suomessa tasa-arvokehitys on jo niin pitkällä, etteivät naiset välitä ajaa omia oikeuksiaan. Viis esimerkiksi siitä, että muutama päivä sitten loppui naisten palkanmaksu tältä vuodelta.

Feminismi ymmärretään jotenkin vinksahtaneesti väärin nykyisin. Tätä Salmikin kolumnissaan ihmettelee. Nykyisin tunnutaan kuvittelevan, että feministi haluaa alistaa miehiä samoilla keinoilla, joilla patriarkaatti on aikojen saatossa hallinnut naissukupuolta. Ei. Feministi ajaa tasa-arvoa. Se ei tarkoita kummankaan sukupuolen sortamista tai vähättelyä, vaan rauhanomaista rinnakkaineloa.

Eilen käydyissä kuntavaaleissa äänestysaktiivisuus jäi hälyttävän alhaiseksi. Ihmisiä ei kiinnosta omiin asioihinsa vaikuttaminen. Ehkä pullamössösukupolvi on kasvanut siihen, että kaikki tulee kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -mentaliteetilla valmiina eteen eikä ymmärretä, että asioiden eteen täytyy tehdä töitä. Ehkä puolueet ideologiahöttöineen vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti lähestyttäviä. Ehkä politiikka on niin viihteellistynyt, että äänestäjä unohtaa kuunnella sanomaa. Edes messiaanisen roolin kantaakseen ottanut Timo Soini ei (olemattomine) vaihtoehtoineen saanut innostettua kansaa uurnille.

Toinen huolestuttava seikka kuntavaaleissa oli se, että naisia oli aiempaa vähemmän ehdokkaina. Ensimmäistä kertaa 40 vuoteen naisehdokkaiden määrä pieneni edellisiin vaaleihin verrattuna. Vaalivalvojaisissa Pirkko Ruohonen-Lerner veikkasi ilmiön taustalla olevan työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tilanteen. Naisilla ei yksinkertaisesti riitä paukkuja politiikantekoon enää sen jälkeen, kun työt ja perhe on hoidettu. Totta varmasti tämäkin. 

On surullista ja pelottavaa, että naiset vapaaehtoisesti luopuvat omista oikeuksistaan ja ovat itse jarruttamassa tasa-arvokehitystä vähättelyllään. Vaikka en ole samaa mieltä yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta ja etenkään keinoista, siinä olen kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä, että peruuttaminen ei ole vaihtoehto. Eteenpäin pitää mennä.

Feminismistä luistaminen ja haluttomuus käyttää annettua äänioikeutta ovat juuri sitä, peruuttamista. Meille naisille ei jatkossakaan makseta palkkaa koko vuoden työstä, ellemme itse sitä vaadi. Canthilainen perintö velvoittaa.

*****************


Muuten.  329-blogin Mia on järjestänyt hauskan arvonnan. Käy osallistumassa!

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Ääni on oikeus

Kävin äänestämässä. Facebookin mukaan moni muukin on käynyt. Hyvä me!

Äänestyspäivässä on aina jotakin erityistä taikaa. Suomen liput liehuvat saloissa, laitan ruoaksi karjalanpaistia, illalla vaalivalvojaiset. Lapsi tulee mukaan äänestyspaikalle aistimaan tunnelmaa. Kiinnostuneena 6-vuotias kyseli, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja miksi. Siitäkin tuli keskusteltua, miksi kannattaa äänestää.

Pakko tunnustaa, että kuntavaalit tuntuvat arkisemmalta kuin eduskunta- tai presidentinvaalit, vaikka tietyllä tapaa kuntavaalithan ne kaikkein tärkeimmät ovat arjen kannalta. Ei presidentti vaikuta siihen, miten kotipaikkakuntani järjestää erilaiset peruspalvelut; eduskuntakin "vain" linjaa asioita, jotka kunta tai muut toimijat toteuttavat. Eurovaaleihin suhtautumiseni on ristiriitainen: toisaalta Euroopan parlamentti tuntuu kovin etäiseltä - toisaalta taas koneiston massiivisuuden ja suuren vaikutusvallan takia ei ole ollenkaan yhdentekevää, millaisia edustajia Suomi sinne lähettää.

Sitä en oikein ymmärrä, että äänestäminen koetaan tylsäksi ja raskaaksi velvollisuudeksi, lähes pakoksi. Puhutaan kansalaisvelvollisuudesta. Kuulostaa kamalalta. Minusta ajattelutapa on täysin väärä. Äänioikeus on etuoikeus. Oikeus. 

Se, että kansalaiset, etenkään naiset, saavat osallistua omista asioistaan päättämiseen, ei ole vielä 2010-luvullakaan itsestäänselvyys. Eikä sekään, että annetuilla äänillä ja kansalaisten mielipiteillä on  vaikutusta - mihinkään. Meillä Suomessa onneksi äänestämällä voi vaikuttaa ihan aidosti. Eikä vain äänestämällä, vaikuttaa voi tietysti myös asettumalla ehdokkaaksi ja toimimalla sen puolesta, että maailmasta, kotimaasta tai kotikunnasta tulee parempi. Hatunnosto jokaiselle ehdokkaalle!

Äänestämättä jättäminen ilman erityisen painavaa syytä on mielestäni jokseenkin raukkamainen teko. Se on sellaista välinpitämättömyyttä, jota minun on vaikeaa sulattaa. 

Vielä ehdit käyttämään äänioikeuttasi!

lauantai 27. lokakuuta 2012

T(o)ukossa






Flunssaa pukkaa: väsyttää, niiskututtaa, viluttaa... mielen päällä olisi paljonkin asiaa, mutta en osaa keskittyä kirjoittamiseen ennen kuin olen hiukan siivoillut tätä matalaa majaani. Uloskin olisi ihmisen mieli, huumaava valo kaiken vesisateen jälkeen. Kirjaimellisesti loistavaa, että satoi lunta. Kunpa pysyisi sää tällaisena tuonne maaliskuulle saakka: pikkupakkasta ja narskuva valkea jalan alla. Mikä olisi talvehtiessa sellaisessa säässä.

Leppoisaa lauantaita! Muista äänestää huomenna, jos et vielä ole kansalaisvelvollisuuttasi täyttänyt. Minä annan ääneni jyväskyläläiselle vihreälle klik.

torstai 25. lokakuuta 2012

Kirkas syyspäivä



40 lukijaa. Oho ja kiitos!

Saapi antaa palautetta, toivoa, ehdottaa, kommentoida, kritisoida, kiitää. Kaikkea.

Nyt ulkoilemaan täydelliseen syyspäivään! 

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kielen mitta

Taas tällainen pätö asia, mutta ei voi mitään, että häiritsee. Siis se, että näkyvä ja merkittävässä markkina-asemassa oleva suomalainen yritys viis veisaa oikeinkirjoitussäännöistä.

Nimittäin Saarioinen.

Saarioisen tuotevalikoimasta löytyy muun muassa kinkkuperunasoselaatikko, lihakaalilaatikko,lihamakaronilaatikko, lihaperunalaatikko, lihaperunasoselaatikko, spagettilihavuoka, valkosipulikermaperunat...

Oli pakko vallan ottaa yhteyttä Saarioisen kuluttajapalveluun ja kysyä, mistä tämä suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen tietoinen uhmaaminen johtuu. Oletan, että toiminta on tietoista, sillä osa tuotenimistä on kuitenkin kirjoitettu oikein.

Vastaus oli hämmentävä. "Tuotenimet on kirjoitettu niin aina ja tullaan vastakin kirjoittamaan." Aha. Joo. Maailma muuttuu, Saarioinen. Ja kielenhuollon suositukset. Ei liha-kaalilaatikko, kinkku-perunasoselaatikko tai valkosipuli-kermaperunat muutu tuotteena miksikään, vaikka tuotenimen muuttaa vastaamaan nykyaikaisia suosituksia. Niin että olisiko jo aika?

Itse asiassa änkyröinti nimiasiassa herättää pohtimaan, mitä muuta Saarioisella tehdään "niin kuin aina on tehty". Vastaako esimerkiksi hygienia nykyvaatimuksia?

Yrityksen kuin yrityksen kannattaisi huolehtia imagostaan panostamalla viestintään. Myytävien tuotteiden nimillä on väliä. Samoin tyylillä, jolla asiakkaita puhutellaan. Ruoalla sanotaan olevan kielen mitta matkaa vatsaan. Totta. Enkä tarkoita nyt pelkästään sitä elintä.


Kuvassa esiintyvä ruoka ei liity Saarioiseen. Kyseessä on eilinen päivällisannokseni: itse tehtyjä Lagströmin pihvejä (niin kuin poikani tämän punajuuri-jauheliharuoan uudelleen nimesi ;)), perunamuusia ja höyrytettyä parsakaalia kermaviilikastikkeen kera.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Jäähyllä

Laura Kirves ja Nina Sajaniemi kirjoittavat muutama päivä sitten Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla siitä, kuinka rangaistukset lisäävät pikkulasten syrjäytymisriskiä. Erilaiset rangaistustoimenpiteet, joista esimerkiksi Kirves ja Sajaniemi nostavat pikkulasten jäähypenkillä istuttamiset, eivät heidän mukaansa auta lasta korjaamaan sosiaalisesti epäsoveliasta käytöstä. Päinvastoin. Rangaistuksiin tottunut lapsi tarvitsee heidän mukaansa yhä kovempia rangaistuksia totellakseen - mikä johtaa väistämättä kohti vankilakierrettä. 

Mielestäni Kirves ja Sajaniemi ovat ymmärtäneet jääypenkki-käytännön väärin. Itse en ole koskaan mieltänyt sitä rangaistukseksi, vaikka termistö onkin samaa kuin jääkiekossa. Meillä - samoin päiväkodissa, jota lapseni käy, jäähypenkkiä on käytetty keinona auttaa lasta rauhoittumaan ja saamaan ylikuumentuneet tunteet hallintaansa. Sitten voidaan opetella rakentavampia käyttäytymismalleja. 

Tietenkään minulla ei ole tutkimuksellista näyttöä väitteideni tueksi; kokemustakin on vain yhdestä lapsesta. Oma poikani sattuu olemaan kovin temperamenttinen luonne. Kun suututtaa, suututtaa satasella. Ja kun on hauskaa, sekin näkyy ja kuuluu kauas. Kun tunnetta on enemmän kuin pieneen mieheen mahtuu, tietyt sosiaaliset tilanteet ovat haastavia. On turhaa kuvitella, että tunnetaitoja opittaisiin silloin, kun lapsi on tunnekuohun vallassa. Kannattaa mieluummin antaa lapselle tilaisuus rauhoittua ja sitten käydä tilanne uudelleen läpi. 

Kirves ja Sajaniemi ovat toki oikeassa siinä, että oppiakseen tiettyjä tunnetaitoja lapsi tarvitsee esimerkikseen aikuisen, jonka käytöksestä voi ottaa mallia; joka sanoittaa tunteita ja tilanteita niin, että lapsi ymmärtää, mitä häneltä odotetaan. 

Siltikään sillä, että lapsi saa tilaisuuden päästä tunteidensa herraksi, ei ole mitään tekemistä rankaisemisen kanssa. 

Toki jäähyäkin voidaan käyttää väärin. Kouluissa vallitseva jälki-istuntokäytäntö on jota kuinkin malliesimerkki tällaisesta. Opettajana en ole koskaan ymmärtänyt, mitä jälki-istunnoilla oikein haetaan. Teineihin pätee sama kuin koulutettavana oleviin koiriin: rangaistuksen olisi tultava heti epätoivotun käytöksen jälkeen; viikon päästä "miettimässä" istuttaminen on täysin hukkaan heitettyä aikaa. Todennäköisesti ainoa asia, mitä nuori jälki-istunnossa miettii, on se, kuinka kostaa menetetty vapaa-aika jälki-istunnon määränneelle tai sitä valvovalle opettajalle.

Ylipäätään se, että istutetaan paikoillaan tyhjän panttina, on suurta haaskausta. Nuoriso pitää panna töihin siivoamaan jälkensä tai korjaamaan aiheuttamansa vahingon. Yhdyskuntapalvelun tyyppisessä rangaistusmenettelyssä on huomattavasti enemmän pedagogista sisältöäkin kuin sadistisessa alistan-sinut-istumaan-paikoillasi-kaksi-tuntia -tyyppisessä vallankäyttötilanteessa. Yhdessä työskenneltäessä aikuinen voisi jopa päästä käsitykseen siitä, miksi nuori on toiminut tilanteessa niin kuin on toiminut.

Rangaistuksista puhuttaessa jonkin mukavan asian evääminen lapselta voi toimia sekin. Lapsi oppii, että sopimattomasta käytöksestä seuraa ikäviä asioita: karkkipäivän peruuntuminen, pelikieltoa tai muuta vastaavaa harmia. 

Lasta ei kuitenkaan saa nöyryyttää. On tärkeää, että lapsi oppii soveliaan käytöksen rajat ja tuntee samalla olevansa ihmisenä rakastettu.

Ensimmäinen pakkasaamu











sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Aavistus talvea



Olohuoneessa jo aavistus talvea. Kynttiöiden lisäksi ensimmäinen valosarja ripustettu ikkunapokaa koristamaan. Lisäksi aamulla käsiini osui poikani vauva-aikana ahkerassa käytössä ollut lampaantalja; se lämmittää datailijan takamusta parhaillaankin. Saa nähdä, jääkö pehmusteeksi työtuoliin vai keksinkö ajan mittaan jonkun muun sijoituskohteen.

On mielettömän ihanaa, kun ulkona alkaa tuoksua talvelta.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Löytö

Olen jo pitkään etsiskellyt sopivaa kulhoa tai koria tai vatia tai muuta vastaavaa säilytyspaikkaa kaukosäätimille. On ärsyttävää, kun ne seilaavat sikin sokin pitkin sohvapöytää. Eilen kirpputorilla onnisti:



Olin kyllä ajatellut sellaista kaunista ontelokuteesta virkattua koria, mutta kun peukalo on keskellä kämmentä, se sitten on. Ei voi mitään. Mutta pärekori on ihana! Päreistä asiaa lisää tuonnempana.

Parhautta

Olen aina pitänyt saunomisesta. Parasta se on, kun on hyvää seuraa. Saunomisessani oli monen vuoden tauko satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta - mutta puolisentoista vuotta sitten tilanne muuttui, kun muutimme nykyiseen asuinpaikkaamme. Taloyhtiömme pihassa on valloittava saunamökki. Tiistaisin lämpeää sähkösauna, lauantaisin puusauna. Savupiipusta tupruava savu kutsuu rauhoittumaan ja nauttimaan viikonlopusta. Naisten vuorolla nauretaan, itketään, jaetaan ajatuksia, opitaan uutta ja vaihdetaan kuulumisia. Joskus ollaan ihan hiljaa, kuunnellaan veden sihinää kiuaskivillä. Rentoudutaan.

Sauna on pyhä paikka.










Iltaa odotellessa.

torstai 18. lokakuuta 2012

Hyviä kysymyksiä


Koimme 6-vuotiaan kanssa muutama viikko sitten yhteisen elämyksen, kun teimme maakuntamatkan Etelä-Pohjanmaalle Elonkerjuun keikalle. Poika olisi ensimmäisinä öinä halunnut nukkua nimikirjoituskortti tyynyn alla - ja edelleenkin aarretta ihaillaan päivittäin. Yllä olevan kuvan kaltaista taidetta syntyy melkein liukuhihnalta. Myös pojan oma bändi Turskatti on selvästi saanut vaikutteita matkaltamme.

Tänä aamuna, kun heräsimme piharemontin ja tietyömaan ääniin ennen kukonpieremää, poika ilmoitti nähneensä yöllä unta siitä, että oli taas keikalla. Siitä se keskustelu sitten lähti. "Äiti, miksi se Juha ei osaa puhua rakkaudesta? Voisiksä opettaa sitä?" Tai: "Mikä on ruoska? Mitä sillä tehdään?" "Mikä on Latosaari? Onko se eläintarha vai miksi siellä on karsina? Osaako possut suudella? Mitä se suuteleminen on?" Ja: "Voiko jääkaappimagneetteja syödä? Miten muuten ne voi tuntea?"

On sitten kuunneltu levyä paljon ja tarkasti. Kahdessa sukupolvessa.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kodittomien yö

Minulla on koti. Mukava, kotoisa, lämmin. Olkoonkin, että kyseessä on vuokra-asunto, jota ei voi remontoida aivan mielensä mukaan, vaikka melkein kyllä. Olkoonkin, ettei minulla ole varaa toteuttaa kaikkia kotiin liittyviä unelmiani. Olkoonkin, etten osa sisustaa niin hyvin kuin haluaisin. Yhtä kaikki, tämä on minun ja perheeni kolo, suojapaikka kylmässä ja kovassa maailmassa.

On ihanan idyllistä, kun voi sytyttää kynttilän, vetäytyä viltin alle lukemaan kirjaa. Tee höyryää mukissa, sen kanssa voi herkutella palalla itseleivottua omenapiirakkaa. 

Kaikilla ei ole kotia. Ei paikkaa, johon päänsä kallistaa illalla. Ei paikkaa, jonne kutsua vieraita tai jossa rauhoittua itsekseen kiireisen päivän jälkeen. Kodittomuus ei ole kaukaisten maiden etäinen ongelma, se on todellisuutta meillä Suomessakin. Tänäänkin. Nytkin moni harhailee tuolla hyytävässä vesisateessa miettien, missä nukkuisi seuraaan yön. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Ja. Löytyisikö vielä joku kaveri tai sukulainen, jonka nurkkiin kehtaisi mennä pyörimään?  Työpaikkaa ei ole, joten siellä ei voi punkata. Tarkenisikohan lehtiroskiksessa? Puistonpenkillä on jo liian kylmää, yleisissä käymälöissä haisee niin kamalalta, ettei sinnekään viitsisi mennä. Rappukäytävissäkin tuppaa olemaan liikettä niin, ettei sielläkään saa nukutuksi. Yömajaan tietysti, mutta niissäkin on niin rauhatonta...

Voin vain kuvitella, millaista kodittoman elämä on. Turhaan edes esitän sitä jotenkin ymmärtäväni. Omat kotiin liittyvät ongelmanihan ovat sitä luokkaa, että olohuoneen verhojen kuosi ei miellytä ja lapsen huoneessa on liian vähän leikkitilaa. Taulutkin ovat hiukan väärillä paikoilla.

Joskus pienet sisustuspoliittiset ongelmat ja teot tuntuvat tärkeiltä asioilta, mutta kun ajattelen heitä, joilla ei ole kotia ensinkään, tunnen itseni hiukan naurettavaksi. Tai no, paljon.

Tänään vietetään kodittomien yötä. 

Toivottavasti mahdollisimman moni kuntavaaliehdokas on uskaltautunut nostamaan tämän kipeän ja vaietun teeman mukaan ohjelmaansa ja kampanjaansa. Kodittomat tarvitsevat puolestatoimijoita, sillä koditon jos kuka on yhteiskunnassamme heikoilla, äänetön ja näkymätön.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Bruttokansanonnellisuus

Bhutanilaiset ovat viisaita. Alle miljoonan ihmisen kansakunta kahden jättiläisen, Kiinan ja Intian, vieressä on oivaltanut, että niukoillakin resursseilla voi menestyä, jos ne suunnataan oikein. 

Suomen Kuvalehden (41/2012) mukaan bhutanilaiset ovat lanseeranneet aivan uudenlaisen tavan arvioida kansakunnan menestystä. Jatkuvan bruttokansantuotteen kasvattamisen sijaan Bhutanissa ollaan alettu panostaa kansanonnellisuuteen. Kaikkia valtiollisia hankkeita ja toimenpiteitä arvioidaan - ennakolta - sillä perusteella, lisäävätkö ne kansalaisten onnellisuutta. Esimerkkinä artikkelissa esitellään Bhutanin suhdetta maailman kauppajärjestöön WTO:hon. Vaikka järjestöön liittyminen olisi taloudelle hyväksi, se tutkimuksen mukaan vähentäisi kansalaisten onnellisuutta kasvattamalla tuloeroja ja lisäämällä luonnon saastumista. Siksi Bhutan on pysynyt järjestön ulkopuolella.

Bhutanilainen onnellisuus on siis muutakin kuin materiaalista ja taloudellista hyvää. Tästä länsimaat voisivat ottaa oppia. Bhutaniin määritelty kansanonnellisuus sisältää Suomen Kuvalehden mukaan yhdeksän päätekijää, jotka jakautuvat lukuisiin tarkempiin elämänalueisiin. Onnellisuutta tuottavia päätekijöitä ovat: 

        • terveys
        • mielenterveys
        • ajankäytön tasapaino
        • yhteisöllisyys
        • kulttuurinen monimuotoisuus
        • luonnon monimuotoisuus
        • hyvä hallinto
        • elintaso 
        • koulutus

Vaikka bhutanilaisiin verrattuna me suomalaiset olemme ökyrikkaita ja asiat ovat kuta kuinkin erinomaisesti, moni asia kaipaa täälläkin kohennusta, jotta olisimma onnellisia.  Länsimaat ovat malliesimerkkejä siitä, ettei raha tuo onnea.

Vaikka suomalaiset elävät pitkään ja ovat suhteellisen terveitä, julkinen terveydenhuolto, etenkin mielenterveyspalvelut, voisivat toimia nykyistä paremminkin. Terveysongelmia pitäisi voida ennaltaehkäistä (Tämä muuten edellyttää myös sisäilmaltaan terveiden julkisten rakennusten rakentamista. Liian moni on läpeensä homeessa.). 

Ajankäyttö tuntuu olevan monilla enemmän kuin epätasapainossa: osa kansasta palaa loppuun uralla pätemisen ja etenemisen oravanpyörässä, osa masentuu, kun työtä ei ole. Osa ei osaa rentoutua vapaallakaan, osa "rentoutuu" hukuttamalla murheitaan alkoholiin. Suomalainen kulttuuri on individualistinen. Vaikka ylpeilemme sodanaikaisella "kaveria ei jätetä" -mentaliteetilla, hälyttävän moni suomalainen ei tunne naapureitaan, ei pidä yhteyttä sukulaisiinsa eikä kavereitakaan oikein ehdi tavata. Omillaan pitää pärjätä, perkele. 

Kulttuurin monimuotoisuus on meillä lähinnä vitsi. Oikeistopopulistit pelkäävät kaikkia, joilla ei ole maantienharmaata tukkaa ja hailakansinisiä silmiä ja joiden äidinkieli ei ole suomi ja uskontona tapakristillisyys. Taiteenkin pitäisi pysyä tietyissä raameissa, ettei vain mitään uusia virtauksia maailmalta tulisi turmelemaan kansaa. Luontomme sentään on edelleen suhteellisen monimuotoista, vaikka ei siitäkään nykypolitiikalla pidetä huolta. Puhdas vesi ja metsät ovat meille niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä osata arvostaa.

Demokraattisena valtiona suomalainen hallinto on suhteellisen luotettavaa ja toimivaa. Tosin lähidemokratia on asia, joka kaipaa erityisesti kohennusta. Kansalaisten pitää voida vaikuttaa omaan arkeensa paremmin. Elintaso meillä on keskimäärin hyvä (bhutanilaisiin verrattuna erinomainen), vaikkakin tuloerot kasvavat koko ajan. Se on tietysti huolestuttava asia. Köyhyyskään ei ole meillä vierasta, vaikka hyvinvointivaltioksi itseään mainostavan maan pitäisi pitää huolta siitä, että kansalaiset tulevat säällisesti toimeen. Suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja maamme koulutusjärjestelmä on maailman huipputasoa. Silti osa koululaisista ja opettajista voi huonosti. Systeemi ei toimi.

Näin kuntavaalien alla jokaisen soisi pohtivan sitä, mikä puolue ja kuka ehdokas puhuu ja ennen muuta toimii parhaiten bruttokansanonnellisuuden puolesta.

Oma valintani on aivan selvä. Emmin yhä kahden vaiheilla.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Opettajan näköinen

Viime päivinä monessa mediassa on esitelty hiukan kohistenkin FM Marjo Kamilan väitöstutkimusta, joka käsittelee opettajien pukeutumisen ja muun ulkomuodon kontrollointia.


Tutkimuksessaan Kamila on jakanut opettajat neljään kategoriaan, mallikansalaisiin, kapinapukeutujiin, esteetikkoihin ja seksikkäisiin (nais)opettajiin. Mallikansalaiset pukeutuvat korostetun asiallisesti ja neutraalisti, kapinalliset haluavat rikkoa tätä koodistoa tietoisesti -ja yleensä venyttää soveliaan pukeutumisen rajoja rennompaan (lue: nuorekkaampaan) suuntaan. Esteetikot ovat aina huoliteltuja. Ja seksikkäät naisopettajat, no, senhän nyt arvaa.


Mielenkiintoista on, että opettajat eivät olleet haastatteluissa puhuneet juuri mitään omasta pukeutumisestaan, kollegoista heillä sen sijaan oli paljonkin sanottavaa. Mallikansalaiset kauhistelevat kapinallisten halua miellyttää oppilaita, esteetikkojen hienostelua ja seksikkäiden moraalittomuutta; kapinalliset eivät ymmärrä sen enempää harmaahiiri-mallikansalaisia kuin esteetikkoja tai seksikkäitäkään eivätkä esteetikot kestä sitä, että muut eivät ole yhtä huoliteltuja kuin he itse vaan aina homssuisen näköisiä. Seksikkäät taas pitävät kaikkia muita konservatiivisina kaksinaismoralisteina - ainakin sitten, kun huomaavat itseensä kohdistuvan paheksunnan.


Vinoja katseita, kulmakarvojen kohottelua, huokauksia ja jopa tirskuntaa selän takana siis riittää. Ja tämä on vasta kollegojen osuus. Oppilaiden reaktioista ei tutkimuksessaaan puhuta mitään.


Pukeutumiseen kohdistuvaa paheksuntaa olen saanut osakseni minäkin: vanhempi kollega jaksoi eräässä työpaikassani muistuttaa muistuttamasta päästyään, että yritän varmaankin farkut ja Marimekon pallopaita -tyylilläni kalastella oppilaiden suosiota. En koskaan ymmärtänyt väitettä, sillä mielestäni pukeuduin täysin asiallisesti ja ikäni mukaisesti, enkä taatusti yrittänyt miellyttää yhtään ketään. Sen sijaan kerran olen mustissani saanut erään tyttöryhmän suut loksahtamaan silkasta kauhusta: kysyivät syytä tyylilleni ja minä sanoin, että siksi tietysti, että aamuhämärässä ja kiireessä voi vetää mitkä tahansa käteenosuvat vaatekappaleet päälleen ja olla silti edes suunnilleen ihmisen näköinen. Tosin kerran minulla oli eripariset kengät jalassa.


Jo opettajaopintojen aikana kävimme keskustelua siitä, miltä opettaja saa näyttää. Kaikki alkoi siitä, kun yhdeltä harjoittelijakolleglta vilahti napa, kun kurotti laskemaan valkokangasta. Kävi selväksi, että opettajan ulkoasu on edelleen suhteellisen tiukasti normitettu. Ei liian avaria kaula-aukkoja, ei liian lyhyitä hameita, ei liian tiukkoja vaatteita, ei liian hienoja vaatteita. Ei sitä eikä tätä. Tuolla hetkellä minua alkoi ahdistaa koko touhu ensimmäisen kerran. En halunnut asettua siihen asiallis-neutraaliin pukeutumismuottiin, jota myös seinätapetiksi kutsutaan.


Oma mielipiteeni on, että opettajan pitää näyttää itseltään ja viihtyä vaatteissaan, silmälaseissaan, kengissään, kampauksessaan, meikissään. Opettaja tekee työtään niin vahvasti persoonallaan, että sen piilottaminen epämukavaan ulkoasuun on tuhon alku. Minä taisin osittain sortua tähän. Mietin liikaa, millainen minun pitäisi olla, jotta minusta pidettäisiin - ja sitten olinkin sellainen, etten ainakaan itse pitänyt itsestäni. Tuskin kukaan muukaan.

Kamilan tutkimuksen hyvä uutinen opettajille on se, että pukeutui niin tai näin, aina pukeutuu jonkun mielestä väärin. Ei siis ole syytä ottaa paineita pukeutumisestaan.

Tietysti opettaja on monessakin mielessä esimerkkinä oppilailleen, siksi pukeutumisen on sovittava tilanteeseen. Verkkosukat, roiskeäppähameet ja tyrkkytopit voi unohtaa saman tien. Yhteiskunta on riittävän yliseksualisoitunutta muutenkin, opettajien ei tarvitse tämän viestin jakamista omalla käytöksellään tietoisesti jatkaa. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi pukeutua juuttisäkkiin, unohtaa meikkaaminen ja hiustenlaitto. Ei tietenkään.

Mutta vaikka kuinka kiivaasti puhuisi sen puolesta, että opettaja saa olla persoonallinen, oma itsensä, niin kummasti monet opettajat tunnistaa jo ulkonäöstä. Ainakin ne mallikansalaiset.



P.S. Jos joku osaa neuvoa, miksi teksti tulee näin pienellä vaikka asetukset ovat mielestäni täsmälleen samat kuin aiemminkin, olen kovin kiitollinen avusta.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Tekemistä - to do

Sain nettituttavaltani Campasimpukalta hauskan haasteen. Lämmin kiitos :)!





Säännöt ovat yksinkertaiset:

1. Kiitä haasteen antajaa.
2. Jaa haastetta eteenpäin, vaikka neljälle.
3. Ilmoita haasteesta.
4. Kerro oma kahdeksan kohdan to do -lista.
Ja sitten se oma lista... osa on konkreettisia, nopeasti toteutettavia tehtäviä, osa enemmänkin haaveita ja suunnitelmia, joihin pitäisi tarttua. Järjestys on satunnainen ja summittainen.

1. Palapeitto. Aion saada sen valmiiksi, perskutarallaa se valmistuu vielä, vaikka oma uskoni alkaa vähitellen horjua hankkeeseen. Olen tikunnut (kutoa, neuloa whatever pohjanmaaksi) koko syksyn (en tosin päivittäin, mutta kuitenkin) ja vasta noin puolet (reilu 70 kpl) palasista on valmiina. Lisäksi tajusin tässä päivänä yhtenä, etten tiedä ollenkaan, kuinka mahdollisesti joskus valmiista palakasasta sitten kootaan valmis peitto. Hupsis!

2. Joulukortit. Pitäisi keksiä jokin nerokas ja yksinkertainen kortti-idea ja askarrella kortit valmiiksi. Sama koskee joulusiivousta. En aio tänä(kään) vuonna huhkia itseäni puolikuoliaaksi joulunalusviikolla.

3. Ystävien tapaaminen. Elän edelleen murrosvaihetta, identiteettikriisi koettelee. Kaipaan niin kovin ystävien seuraa. Kaikki vain ovat kovin kiireisiä arjessaan, niin kuin minäkin olisin, jos. Voisin mieluusti ottaa osan heidän kiireestään. Olen onnekas, että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni, heikkönakin. On tärkeää välillä kuulla läheisiltä, kuka sitä oikein on ja miksi niin. Toivottavasti minustakin on jotakin iloa heille.

4. Käsikirjoitus valmiiksi. Niin. Kyllä se vielä joskus valmistuu, ikuisuusprojekti. Ihan varmasti. (Näettekö, miten nyökyttelen?) Sitten lähetän sen kustantajalle ja naps, minusta tulee Suuri Kirjailija. Vapise, Sofi Oksanen! Hihii. Oikeasti haluaisin kehittyä kirjoittajana, sekä fiktiivisten että asiapohjaisten tekstien kirjoittajana.

5. Laihduta. Paljon. Need I say more?

6. Piha talvikuntoon. Puutarhan talviteloille laittaminen on hauskaa, haikean lempeää. Luonto on karu, nöyrä, ja minä autan sitä parhaani mukaan selviämään talven yli.

7. Lapsi määrää -päivä. Aina silloin tällöin tekee mieli viettää päivää lapsen ehdoilla. Silloin leikitään, pelataan, katsotaan leffaa, leivotaan, saunotaan, mitä nyt 6-vuotias haluaakaan tehdä. Usein, jos kysyy, mitä haluaisit tehdä, pieni toivoo retkeä museoon.

8. Haluaisin opiskella. Ihan oikeasti journalistiikka kiinnostaisi, mutta myös ns. huvin vuoksi opiskelua voisi harrastaa: valokuvaamista, sisustamista ja sen sellaista. Ärsyttää, ettei osaa vaikka haluaisi ja kiinnostaisi. Mutta voiko noita oppia? Tekniikkaa toki, mutta harjaantuuko silmä? Onko mitään annettavaa?

Jaan haastetta eteenpäin seuraaville:

Mustikkametsän tarinoita kirjoittavalle Mustikkametsän asukille, Siniselle satutarelle Punainen tupa -blogiin, Kahden suora -blogin Laura Q:lle ja Marialle Diagnoosi: Sisustusmania -blogiin.



lauantai 13. lokakuuta 2012

Sydämellinen kohtaaminen




Kipaisin kirpparilla siistimässä pöytää. Silmiini osui mielettömän ihanan suloisen sydämellisen kauniit kupit. Kaksi paria yhteensä 2,50 euroa. En mitenkään voinut vastustaa. Näistä on hyvä juoda ystävän kanssa teetä ja parantaa maailmaa. 

Sydämellistä lauantaita!

perjantai 12. lokakuuta 2012

Jeesus ei tule, oletko valmis?

"On miettinyt sitä, että miks joillakin ihmisillä on niin suuri tarve pilkata Jumalaa tai tuoda esiin sitä etteikö olis taivasta/helvettiä. Ne jotka uskoo Jumalaan, ni ymmärrän sen miks ne kertoo uskostaan, kun ne haluaa kaikki muutkin ihmiset taivaaseen, mutta mitä höytyy ne, jotka ei usko ja haluaa kuuluttaa sen koko maailmalle? Onko se jotenki kovaa ku uskaltaa olla uskomatta, uskaltaa uskoa ettei mitään olis? Mä uskon ja tiedän, että Jumala on, on taivas ja on helvetti ja en todellakaan nii idiootti ole ettenkö taivaaseen haluais, ku sinne kerta voi jokainen päästä. Sä voit olla eri mieltä ja saat olla ja tänä suvaitsevaisuuden aikakautena sunkin on paras suvaita se, että mä uskon näin. Ja mä toivon, että sä mietit tätä, mitä mä häviän jos oon väärässä? En mitään, mä kuolen ja lakkaan olemasta ja se oli siinä, mutta mitä häviät sä jos sä oot väärässä? Sä huomaat, että taivaspaikka meni sulta ohi ja ikuinen oleminen on silti edessä, sä et kuollukaan lopullisesti. Tää on tärkee juttu mulle ja toivottavasti myös sulle :)"
 
Tällaisen tilityksen bongasin, meinasin purskauttaa päiväkahvit näppikselle tuota lukiessani. Tiedän, että tämänkaltaiselle "pohdinnalle" olisi viisainta kohauttaa olkiaan, antaa mennä toisesta silmästä sisään ja toisesta korvasta ulos. Itse asiassa kirjoittaja, jos tätä lukee, hykertelee tyytyväisenä: ärsyyntyminen on kuulemma varmin merkki siitä, etten ole niin paatunut ateisti kuin annan ymmärtää. Tarvitsen evankeliumia.
Muutamaan kohtaan on silti pakko tarttua.
Minua kiinnostavat eri uskonnot ilmiöinä, vaikka itse en osaa uskoa dogmaattisesti, mihinkään uskontokuntaan tai suuntaan sitoutuen. Näin siitäkin huolimatta, että vieläkin teen eroa evankelis-luterilaisesta kirkosta. 
Asiahan on niin, että maailmassa on tasan yhtä monta maailmankatsomusta kuin on meitä tallaajiakin. Jos todellisuus on subjektiivinen konstruktio, täytyy uskonnonkin olla sitä. On siis parasta hyväksyä se, että joku ajattelee asioista aivan eri tavalla (ja samalla hämmästyttävän samalla tavalla) kuin itse, tarvitsee elämänsä ohjenuoraksi jotakin muuta kuin itse. Ja sekin olisi syytä ymmärtää, että kukaan ei ole yhtään sen oikeammassa kuin toinenkaan. Tämä koskee toki myös minua.
Kirjoittaja ihmettelee ihmisten tarvetta pilkata Jumalaa. Sitä minäkin ihmettelen. Miksi pilkata sellaista, jota ei omasta mielestä ole olemassakaan? Lainaamassani tekstissä sanotaan myös, että kirjoittaja tietää Jumalan, taivaan ja helvetin olevan totta. Paskapuhetta. Uskonasiat ovat nimenomaan uskon asioita. Niiden olemassaolosta ei ole faktuaalista näyttöä. (Ei, en laske sellaiseksi ihmisten kirjoittamaa Raamattua, en Danten Helvettiä, en rajakokemuksia tai Lorna Byrnen enkelijuttuja.)
Suuri kysymys kuuluu, mitä se kirjoittajan napaa kaivaa jäänkö minä ilman oletettua taivaspaikkaa vai en. Tiedän kyllä, lähetyskäsky ja niin edelleen, mutta koskaan en ole tavannut yhtään sananjulistajaa, joka olisi ollut aidosti huolissaan mistään muusta kuin omasta navastaan. Minusta uskoja uskominen tai uskomatta jättäminen ovat niin henkilökohtaisia asioita, että ne eivät kerta kaikkiaan kuulu kellekään muulle. Minut ainakin saa varmimmin ärsyyntymään ja puolustuskannalle tuputtamalla ja itseään ylentämällä. Siis että minä tiedän, mikä sinulle on hyväksi. Kiitos vain, mutta itsellänikin on aivot ja osaan jopa käyttää niitä.
Kirjoittaja kysyy, onko jotenkin kovaa olla uskomatta. Ei. Ei se ole kovaa eikä kivaa. Se vain on. Muistan, kun isäni kuoltua minua lohduteltiin sillä, että isi on taivaassa ja ohjailee minua jostakin pilvenreunalta. En uskonut siihen edes silloin. Olen kai luonteeltani liian rationaalinen. Ajattelen, että niin kuin kukka ihminen syntyy, elää ja kuolee.  Muuta ei ole.  Ei se minusta mitenkään lohdutonta ole.
Maailmassa on toki paljon selittämätöntä, ja selittämätön kiinnostaa ihmistä aina. Ihminen haluaa selityksiä. Minäkin. On itse asiassa huimaa, miten yhteneväisiä ovat eri kansojen suuret tarinat ja miten samalla tavalla - vaikkakin eri termein - monet uskonnot selittävät hyvää ja pahaa, elämää ja kuolemaa. Kyse täytyy olla ihmisen mielen mekanismeista.
Jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta. Minä puhun vapauden puolesta. Uskonnonvapauden, sananvapauden. Erilaisten näkemysten kunnioittamisen ja tasa-arvon puolesta.