Kartta uusiksi

Hassua, miten sitä ihminen jumittuu asioihin. Niin kuin nyt vaikka reitteihin. Sitä tottuu kulkemaan paikasta A paikkaan B aina samaa kautta. Sitten meneekin kompassi sekaisin, kun paikka B muuttaakin toiselle puolelle kaupunkia. Tai ei paikka, mutta ihmiset, joiden takia paikassa on käynyt. Pitää kotipihassa ennen lähtöä oikein tuumata erikseen, että minne sitä ollaan oikein menossa.

Juuri nyt minusta tuntuu, että sisäinen kotikaupungin karttani on mennyt viime aikoina kokonaan uusiksi. Jos laskin oikein, 15 tuttua, kaveria tai ystävää on muuttanut viimeisen kahden kuukauden aikana - ja kaikki täällä Jyväskylän sisällä. (Kaukaisemmat muuttajat ovat vielä erikseen). On muutettu itserakennettuun taloon, ostettu asuntoja, erottu, muutettu yhteen, lähdetty evakkoon remontin tieltä, vaihdettu isompaan ja pienempään. Välillä on melkein vaikeaa muistaa, ketkä kaikki ovat muuttaneet ja minne.

Virkistävää tällainen henkisen kartan uusiutuminen kyllä on. Sitähän suositellaan, että kaikkia tuttuja kulkureittejä pitäisi välillä vaihdella, jotta aivot pysyvät paremmassa kunnossa. Ne tarvitsevat haasteita. Ja tuleehan sitä samalla nähtyä armas kotikaupunkikin taas hiukan uudesta vinkkelistä. Ja monta uutta kaunista kotia! Ja huomattua, että vaikka asiat muuttuvat, tärkein pysyy. Yhteys. 

On myös hauskaa seurata, kuinka eri tavoilla ihmiset muuttonsa hoitavat, jokainen luonteelleen uskollisesti. Yksi pakkaa viikkoja, kuljettaa tavaroita vähitellen, eikä tavaroiden purkamisellakaan ole kiire. Toinen makustelee tavaroiden paikkoja rauhassa, kolmannella pitää olla kaikki valmiina uudessa kodissa heti. Neljäs käy joka ikisen lipun, lapun ja valokuvankin läpi muutossa, raakkaa kaiken turhan roinan pois painamasta. Viides ei suostu ajattelemaankaan mistään luopumista.

Omasta muutostani tuli kuluneeksi keväällä vuosi. Pakko tunnustaa, että pari banaanilaatikkoa on edelleen purkamatta, eivätkä kaikki taulut ole edelleenkään seinällä. Olen hämmästynyt siitä, että olen kyennyt moiseen hitauteen. Muistan opiskelija-aikaisia muuttoja, joissa kaiken piti olla paikoillaan tauluja myöten heti muuttoiltana, muuten iski ahdistus. On pitänyt tietoisesti opetella odottamaan. Minulle on naurettu, kun olen sanonut, että tavarat kyllä kertovat, mihin ne haluavat sijoittua. Niille pitää antaa aikaa. Sitä olen yrittänyt tässä uusimmassa kodissani noudattaa. Ja kas, tämä asunto tuntuu enemmän kodilta kuin mikään aiemmista. 


Onnea kaikille muuttaneille uusiin koteihinne! (Tupareita odotellessa.)

Tuumia tunneista

Perusopetuksen uusi tuntijako on valmistunut. YLEn uutisen mukaan taito- ja taideaineiden asema vahvistuu jatkossa, samoin yhteiskuntaoppi saa lisää elintilaa. Uskonnon opetusta sen sijaan vähennetään. Kohtuullinen ratkaisu minusta, vaikka ei suinkaan ongelmaton.

Tuntijako taitaa olla sellainen asia, johon ei voi olla kuin vääriä vastauksia. Aina joku on tyytymätön, ja syystäkin. Tuntimäärää kun ei kuitenkaan voi kasvattaa loputtomiin, etteivät lapset ja nuoret näänny työtaakkansa alle, mutta silti oppimäärien olisi vastattava yhteiskunnan ja ennen muuta tulevaisuuden tarpeisiin. 

Lähtökohtaisesti taito- ja taideaineiden painottaminen on varmastikin tarpeellista, kunhan opetussuunnitelmatasolla huolehditaan siitä, etteivät ne(kin) muutu entistä suorituskeskeisemmiksi. Nykykoulu kaikkineen on kovin suoritus- ja tietopainotteinen, tilaa luovuudelle ja ylipäätään mahdollisuuksia toiminnalliseen oppimiseen on aivan liian vähän. Vielä enemmän pitäisi pystyä opettamaan itsetuntemusta ja kykyä ilmaista itseään, oppimaan oppimisen taitoja, kykyä loogiseen ajatteluun, inhimillisiä arvoja ja tartuttaa siinä sivussa halu elinikäiseen oppimiseen sen sijaan, että päntätään hauki on kala -metodilla joitakin kuriositeetteja. 

Mutta vaikka uusi tuntijako "painottaakin" (lainausmerkit siksi, että lisätunneista huolimatta taito- ja taideaineiden asema ei ole niin hyvä kuin miltä hämäävästi saattaa vaikuttaa) luovuutta, draamasta ei tullut vielä(kään) omaa oppiainettaan. Sen sijaan sen käyttöä lisätään äidinkielen ja yhteiskuntaopin tunneilla. Sopii kysyä, mistähän ministeri Gustafsson on ajatellut repiä äidinkielen tunneista tämän lisäajan? Kirjallisuudesta? Ei onnistu. Sitä on jo nykyisellään naurettavan vähän. Kirjoittamisesta? Ei, sama perustelu kuin edellä. Kielitiedosta? Ehei, sillekään ei ole tarpeeksi aikaa. Ja sittenhän on vielä mediataito, kirjoittaminen ja ties mitä muuta ilmaisun lisäksi. 

Toki ilmaisutaito on oma valinnaisaineensa yläkoulussa ja draamaa voi käyttää opetusmenetelmänä ja siten lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta rajansa kai siinäkin, mitä kaikkea sen avulla voi opettaa. Tai sitten olen vain mielikuvitukseton kääpä.


Ministeri Gustafsson muuten perusteli liikunnan lisäämistä sillä, että liian moni nuori on lihava ja liikkuu liian vähän. Samaa mieltä toki, mutta toisaalta herää kysymys, kuinkahan moni nuori on saanut kipinän liikkumiseen koululiikunnasta? Itse en tiedä ketään. Päinvastoin, liikuntatunnit ovat saaneet monen kammoamaan kaikenlaista liikkumista, turhaan. Määrän lisäämisen lisäksi pitäisikin tarkistaa sisältöjä, toimintatapoja ja asenteita. Leikki-ikä pitäisi tältä osin saada jatkumaan ikuisesti.

Yhteiskuntaopin lisätunnin puolestaan toivoisin olevan sitä, mitä ennen muinoin omana kouluaikanani kansalaistaidoksi kutsuttiin. Aktiivinen kansalaisuus vaatii yhteiskunnan rakenteiden ja toimintatapojen monipuolista tuntemusta. Lisäksi olen sitä mieltä, että koululaisen olisi hyvä oppia tuntemaan oikeuksiensa lisäksi myös velvollisuuksiaan nykyistä paremmin. Nykynuori on kovin tietoinen siitä, mihin hänellä on oikeus, mutta vastuun kantamisesta hän ei ole aina kuullut mitään.

Uskonnosta puolestaan nipistetään yksi vuosiviikkotunti. Ei hyvä. Tosin uskonto nykymuotoisena joutaisi kokonaan oppiainevalikoimasta pois. Kirkko opettakoon tunnustukselliset seikkansa jäsenilleen muuten, valtion tehtäväksi sitä ei pidä sälyttää. 

Tunnustuksellinen uskonto pitäisi pikimmiten vaihtaa uskonto- ja elämänkatsomustietoon. Globalisoituvassa maailmassa on aivan oleellista, että ihmiset tuntevat sekä omaa että toistensa uskontoa ja kulttuuria mahdollisimman hyvin. Länsimainen kulttuuri piohjautuu vahvasti kristinuskoon, joten kulttuurintuntemuksen kannalta sen tunteminen on välttämätöntä - ja veikkaanpa, ettei Islamkaan olisi enää yhtä pelottava asia edes perussuomalaisten kannattajille, mikäli koulussa jo tutustuttaisiin kyseisen uskonnon perusteisiin. Ja mitä tulee etiikkaan ja sen sellaisiin kysymyksiin: niiden pohtimiselle pitäisi mielestäni antaa nykyistä enemmän aikaa ja tunteja. Olenkin äärimmäisen paljon ministeri Gustafssonin kanssa samaa mieltä siitä, että opetussuunnitelmissa pitää jatkossa painottaa eettisyyttä ja hyvää ihmisyyttä. Saa nähdä, kuinka tämä tavoite toteutuu.


Kaiken kaikkiaan uusi tuntijako kuulemma lisää valinnaisuutta. Tässä minusta mennään jollakin tavalla metsään. Tavallaan ymmärrän valinnaisuuden hyvät puolet, mutta silti olen sitä mieltä, että mitä aikaisemmin lapsen pitää tehdä erilaisia valintoja, sitä aikaisemmin alkaa myös kilpailu ja arvottaminen. Silloin valinnoista tulee kohtalonkysymyksiä. Samoin kuin harrastuksista sanotaan, ettei lapsen pitäisi erikoistua liian aikaisin esimerkiksi johonkin yhteen urheilulajiin tai soittimeen, samoin minusta peruskoulun pitäisi olla rauhoitettu liialliselta valinnaisuudelta ja suuntautumiselta. Lapsen on toki hyvä kehittää taitojaan monipuolisesti ja kokeilla erilaisia asioita löytääkseen vahvuutensa, mutta kuka oikeasti uskoo siihen, että yläkoululainen esimerkiksi saa tehdä valintansa täysin sydämellä ja vaikka huolta huomisesta? En minä ainakaan.

Musta

Olen potenut ruokailuryhmäkuumetta jo pitkään. Mutta koska kukkarolle sopivia ja silmää miellyttäviä vaihtoehtoja ei ole kävellyt ruuhkaksi asti vastaan, päätin päästää köyhäily- ja kierrätysfilosofiani jälleen valloilleen ja tuunata vanhaa pirttikalustoamme.

Pitkällisen suunnittelun ja tuumailun jälkeen muutama viikko sitten sain vihdoin itseeni vauhtia sen verran, että tartuin toimeen ja hiomakoneeseen. Voi sitä pölyn määrää! Vaikka kuinka yritin tilkitä terassimme ovi- ja ikkuna-aukot, pääsi hiomapölyä sisälle - terassin ulkopinnoista nyt puhumattakaan! Mutta lähtivätpä lakat, kun kärsivällisesti hioi ja hikosi.



Hionnan jälkeen pohjamaalia pintaan, ja sitten - mustaa. Tässä vaiheessa tuntui, että tulen katumapäälle, maali oli niin lopullisen mustaa. Lisäksi minua varoiteltiin joka suunnalta: ettei vain tulisi liian kolkko. Pysyykö maali pinnassa varmasti? Mitä jos se lohkeilee?

Niin. Mitä, jos tuunaus olisi epäonnistunut? Mitä, jos maali alkaa lohkeilla ja paljastaa alta eri värisiä kerroksia? Otin riskin. Elämässä pitää olla rohkea. Pitää kääntää uusia sivuja, löytää itsestään uusia puolia. Sama koskee huonekaluja. Pirttikalusto ei näytä enää ollenkaan niin perinteiselle kuin aiemmin. Rokahtava väri sopii sille mainiosti! Epäkonventionaalisuudessaan se miellyttää omaa silmääni valtavasti. 

Kolhuja ja lohkeamia melkein odotan! Ne kertovat, että pöytää on käytetty: on istuttu, syöty, juotu teetä, parannettu maailmaa, karkotettu ikävää, vaihdettu kuulumisia, kulutettu aikaa, opittu uusia asioita... elämän jäljet saavat näkyä niin ihmisissä kuin huonekaluissakin. Virheettömyys on tylsää. 

Niin, maalausjäljestä tullut lähellekään täydellinen. Ei minun taidoillani ja kärsivällisyydelläni. Mutta kukapa meistä ihmisistäkään täydellinen olisi, en minä ainakaan. Miksi siis vaatia sitä vanhoilta huonekaluiltakaan?

Vielä kun löytäisi riittävän ison ja värikkään räsymaton nyt lattiassa olevan tilalle ja uudet verhot, niin alkaisin olla keittiööni likimain tyytyväinen. Ai, mutta onhan minulla muutama taulu ripustamatta seinälle... niin ja - hm. Valmis taitaa olla minulle vieras käsite - yhtä vieras kuin elämälle. Siitä ei tule valmista koskaan.

Perutaan juhannus!

Juhannus pitäisi lopettaa, poistaa kalenterista tyyten. Vaikka kesä mukava onkin ja ehdottomasti merkkipäivänsä ansainnut - onhan talvellakin joulunsa - suomalaiset ovat jälleen kerran osoittaneet, etteivät he osaa sitä tolkullisesti juhlistaa. Pyyhitään siis mielestä koko typerä juhla. Vietetään vain tavallista kesäviikonloppua, tai oikeastaan voitaisiin pitäytyä rospuuttoajassa. Tai hypätä suoraan syksyyn. Kesä ja kepeys eivät näytä sopivan suomalaiseen mielenlaatuun.

Vaikeaa uskoa, ettei Suomessa enää tunnusteta pakanauskontoja, sen verran monta uhria tämäkin juhannus vaati. 15. Uskomatonta, surullista. On hukuttu, hurjasteltu teillä ja jääty liekkien vangiksi. Alkoholilla lienee osuutta useimpiin tapauksiin. Uutisten mukaan myös kaikki turvakodit pullistelevat asiakkaiden määrästä, kun isännät ja varmaan emännätkin ovat "juhlineet" oikein olan takaa. Muissakin merkeissä poliisi on saanut kiitettävän määrän kutsuja juhannuskekkereille.


Mikä ihme tässä kansassa on, että juhannus - samoin joulu, uusi vuosi, pääsiäinen, vappu ja varmaan kohta Halloweenkin tarkoittavat niin monelle syytä vetää viinaa kurkusta alas kaksin käsin? Onko se muka oikeasti niin hulvattoman hauskaa? Epäilen. Joku "fiksu" on sanonut, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Vastalause! Väittäisin, että ilo viinan kanssa on vielä suurempaa teeskentelyä. Sitä paitsi suhteellisen moni suomalainen tuntuu juovan rähinäviinaa - niin että se siitäkin ilosta sitten.

Tässä vaiheessa joku on jo ärsyyntynyt ja kirjoittamassa kommenttikenttään sivistyneestä viinanjuonnista. Höpö höpö, sanon minä. Enemmistö suomalaisista ei ole sisvistystä nähnytkään, mitä tulee alkoholiin. Toki on niitäkin, joilla ottaminen jää tosiaan siihen yhteen tai kahteen (enkä puhu nyt kossupulloista vaan laseista), mutta tuota korttia ei kannata vetää esiin silloin, kun puhutaan suomalaisesta juhlimiskulttuurista. Se on kaukaista tulevaisuutta, jos sitäkään. Kannattaa vilkaista juhannuksen uhritilastoa, jos ei muuten usko.

 
Moni sanoo, että harmaata arkea on vaikeaa kestää. Mene ja tiedä. Vähemmän hukkuneita ja muuten onnettomuuksissa kuolleita tavallisena arkipäivänä on. Joten vietetään mieluummin sitä arkea niin kauan, että opitaan juhlimaan asiallisesti.




P.S. Oma juhannukseni oli oikein rauhallinen ja rentouttava. Saunomista, grillausta, pihapelejä, pitkiä unia ja sen sellaista.

Siipi, joka sydäntä viistää

Taannoin kirjoitin odottavani uuden Elonkerjuun ensimmäistä sinkkulohkaisua kuin kuuta nousevaa. En tiedä, onko kukaan blogini mahdollisista lukijoista ajatellut asiaa sen koommin, mutta minua on pitkin viikkoja vaivannut kovasti se, etten ole tunnelmistani asian tiimoilta enempää kirjoittanut. 

Ei, sinkku ei ollut pettymys. Ei, en nuoleskellut haavojani yksin hiljaisuudessa. On vain ollut pakko pitää taukoa, antaa sydämen taonnan rauhoittua, ettei tulisi kirjoittaneeksi aivan mielettömiä ylisanoja. Voiko sellaisia olla? Ainakin on pitänyt järjestää pää niin, että saa kirjoituetuksi jotakin järkevää.


Odotukset olivat kovat. Laurin kyykäärmehumppa sai aikaan sellaisen paskahalvauksen, että tiesin jo ennakolta, että toista samanlaista en kestäisi. Pakko tunnustaa, että käteni tärisivät, kun ensimmäistä kertaa sinkkua netin ihmeellisestä maailmasta kaivelin kuuluviin. 

Ja sitten! Helpotus. Sama fiilis, jos on ollut pitkään poissa kotoa, ja sitten astelee hiukan epävarmoin askelin tuttua raittia. Ihan ei voi olla varma, onko kaikki ennallaan. Ja sitten kun onkin. Tuttuus, lämpö, riemu, rauha. Siinä se kaikki oli. Tulevaa levyä ja syksyn keikkoja voi odottaa rauhallisin mielin.


Väittäisin, että elonkerjuulainen sydän sykkii nyt vahvemmin kuin koskaan. Bändi on löytänyt ytimensä. Ilo, rohkeus, tekemisen meininki ovat tallella. On uskomatonta, että uusi laulaja sopii riveihin kuin olisi aina ollut paikallaan. Laulu on kuulasta ja samalla rouheaa. Ja niin kuin joku sanoi - muut jäsenet sen kuin komistuvat ja kaunistuvat jatkuvasti! Hyvä olo näkyy.

Viistäköön siipeni maata on raikas, reipas, retee ja rohkea ralli! Suosittelen! Hyvää juhannusta!

Kukkahattutäti

Minulla on yksi hattu. Siinä ei ole yhtään kukkaa, ei kuviossa eikä koristeena. Silti otsaani on lyöty leima, jossa lukee "kukkahattutäti". Täti sentään olen, kymmenkertainen peräti.

Viime päivien mediakeskustelu on jälleen kerran saanut pohtimaan sitä, miksi niin monen maailaan mahtuu vain musta ja valkoinen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin vain valkoinen. Maahanmuuttaja = raiskaava sossupummineekeri, muslimi = pedofiili ja niin edelleen. Ja ihminen, joka vastustaa tällaista kategorisointia ja puhuu ihmisten välisen tasa-arvon puolesta, on auttamatta kukkahattutäti. Yritän kovasti ymmärtää tätä logiikkaa, mutta se ei minulle avaudu.


Maailma kuitenkaan harvoin on yksioikoinen, enemmän asioissa on erilaisia harmaan sävyjä kuin puhtaasti jompaa kumpaa ääripäätä. Kyllä, valitettavasti maahanmuuttajien joukossa on niitäkin, jotka raiskaavat ja niitä, jotka eivät elätä itse itseään. Mutta niin on suomalaistenkin joukossa. Saattaapa joukossa olla jokunen pedofiilikin, mutta niin niitä on meissä suomalaissakin. Ei ketään voi kategorisoida ja leimata pelkän ihonvärin tai uskonnon takia.


Ymmärtävän ja tulkitsevan lukutaidon olemattomuudesta olen ollut suorastaan järkyttynyt. Se, että kansanedustaja tuomion saatuaan julkisesti (ja erittäin ylimielisesti) kyseenalaistaa tuomiosta päättäneiden henkilöiden ammattitaidon on joidenkin mielestä rinnastettavissa siihen, kun taannoin presidentti kommentoi esillä olleen käännytystapauksen olevan yleisen oikeustajun vastainen. Minusta on käsittämätöntä, ettei näiden eroa tajuta - tai haluta tajuta. Lillukanvarsiin sen sijaan takerrutaan hyvin hanakasti. Asiaankuulumattomiin yksityiskohtiin takertuminen sitten varmaankin nostaa egoa mukavasti; pakkohan oma ymmärtämättömyys on jollakin peittää. Toki omakin syy-seuraussuhteiden tajuni on välillä koetuksella, ainakin mitä tulee talouspolitiikkaan. Sen mekanismit ovat varsin monisyiset. Mutta ainakin yritän ymmärtää, niitäkin, joiden kanssa olen eri mieltä.

Kannan kukkaista hattuani ylpeänä. On oikeastaan hyvä, että tulee tilanteita, jotka haastavat oman suvaitsevaisuuden ja jotka panevat pohtimaan omia kantoja juurta jaksain. Nytkin olen joutunut puntaroimaan, leimaanko itse tietyn puolueen edustajat väärinajattelijoiksi asiasta riippumatta. Onneksi voin vakuuttaa, että en. Edelleen mennään asiasisältö edellä.

Aion muuten olla jatkossakin piikkinä kaikenlaisten mielensäpahoittajien lihassa, kukkahattu tiukasti päässä.

P.S. Nokian johtaja Elop "pahoittelee potkuja" ilmoitettuaan Suomen historian suurimmista irtisanomisista. Samalla Elop vakuuttaa, että Nokia on jatkossakin "sielultaan suomalainen". No, muuta suomalaistahan koko yhtiössä ei enää olekaan. Paitsi muotoilujohtaja Marko Ahtisaari. Vai koskiko irtisanomiset häntäkin?
 

Retoriikkaa kaikki on vaan

MTV3:n politiikan toimittaja Matti Maunu julkaisi tänään kanavan internet-sivuilla kirjoituksen jossa hän äimistelee Korkeimmalta oikeudelta sakkotuomion saaneen  kansanedustaja Jussi Halla-ahon reaktiota asiaan. Niin ikään osansa ihmetyksestä saa perussuomalaisten puoluejohdon toiminta, joka luvalla sanoen onkin ollut ristiriitaista.

Lyhyesti sanottuna kyse on Jussi Halla-ahon vuonna 2008 blogiinsa kirjoittamasta tekstistä, jonka johdosta on sittemmin käräjöity eri oikeusasteissa pitkään ja hartaasti. Nyt KKO on todennut, että Halla-aho on syyllistynyt kirjoituksellaan uskonrauhan rikkomiseen ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Tämän johdosta Halla-aho tuomittiin sakkorangaistukseen ja määrättiin poistamaan solvaavat kohdat tekstistään. Se, mikä tekee asiasta mielenkiintoisen - ja pelottavan - , aivan, kuten Matti Maunukin toteaa, on se, että Halla-aho antoi tuomiolla piut paut toteamalla kyseessä olevan "muutaman henkilön tulkinta asiasta", ei mikään "taivaallinen tuomio". Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää sitä, että valtiopäivämies julkisesti halventaa (enkä puhu nyt asiallisesta kritiikistä, sillä sitä Halla-ahon lausuma ei ollut) Suomen oikeuslaitosta! Olen aiemminkin antanut itseni ymmärtää, että Halla-aholla on jonkinlaisia suuruusharhoja itsestään, mutta tällainen "Valtio olen minä" -ajattelu on suorastaan häpeällistä. 


Suurempi ongelma kuin Halla-aho henkilönä on kuitenkin perussuomalaisten puoluejohdon reagointi asiaan. Vuonna 2009 Timo Soini uhosi Ilta-Sanomissa, että mikäli Halla-aho tuomitaan asian tiimoilta, hän saa potkut puolueesta, koska Soini ei kuulemma suvaitse rasisteja puolueessaan. Tuomio tuli, mutta Soini ei tee mitään. Eikä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner. Eduskunnan mielestä Halla-ahon asema hallintovaliokunnan puheenjohtajana on syystäkin vaakalaudalla ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat on kutsuttu asiaa käsittelemään. Perussuomalaisilla vain "ei ole aikaa" osallistua tapaamiseen. Ehkä heitä hävettää liikaa? Soini on toki hankalassa raossa: Halla-ahon erottaminen tietäisi saman tien jytkyn sulamista. Siihen perussuomalaisilla ei ole varaa. Viis siitä, että selkärankaisempaa olisi toteuttaa uhkaus. Erottaminen olisi merkki siitä, että Soini seisoo kuin seisookin sanojensa takana. Edes joidenkin sanojen.

Perussuomalaiseen retoriikkaan tuntuu kuuluvan kiusallisten asioiden lakaiseminen maton alle ja vaikeneminen kuoliaaksi. Tutuksi ovat tulleet myös epätoivoiset yritykset kääntää huomio muualle. Kaiken tämän olen saanut tuta tänään Facebookissa.

Maunun kirjoituksesta nimittäin nousi MTV3 Uutisten Facebook-sivuilla melkoinen hälinä - keskusteluksi käytyä sananvaihtoa ei voitane kutsua. Sivuilla perussuomalaisia kannattava kirjoittaja toisensa jälkeen on tullut selittämään Halla-ahon tapauksen olevan täysin yhdentekevä sivuseikka. Kyseessä on kuulemma myös ajojahti perussuomalaisia ja erityisesti Halla-ahoa kohtaan. Itse olen likimain ainoa keskustelija, joka näkee niin kansanedustaja Halla-ahon kuin perussuomalaisten puoluejohdon toiminnan vähintäänkin kyseenalaisessa valossa. Olen yrittänyt kysyä keskustelussa sitä, eikö Soinin toiminta ole kaksinaamaista - ei vastausta.Tässä tapauksessa vaikeneminen ei taida olla myöntymisen merkki.

Sen sijaan perussuomalainen jargon keskittyy sekoittamaan puuroja ja vellejä keskenään. Suomen on erottava eurosta ja Suvivirren laulaminen on sallittava ja niin edelleen. Perustelu toisensa jälkeen viuhuu ohi kohteesta ja lujaa. Euroalueen kriisi on toki todellinen ja tilanne hyvin vakava - mutta sillä ei ole mitään tekemistä Halla-ahon harjoittaman rasismin kanssa. Nämä kaksi teemaa eivät sulje toisiaan pois. Molemmista on voitava keskustella - kriittisestikin - yhtä aikaa. 

Itse asiassa vaatimus erota eurosta kiinnitti huomioni aivan erityisesti. Perussuomalaiset ovat ainoa suomalainen puolue, joka kantaisi vastuuta pötkimällä pakoon silloin, kun on hätä. Ihan turhaa nyt on huutaa, että euroon ei olisi pitänyt mennä. Se on asia, josta jokaisella saa olla oma mielipiteensä, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, mitä olisi tai ei olisi pitänyt tehdä. Tilanne on nyt mikä se on, ja kaikkien euromaiden tulee yhteisvastuullisesti hoitaa asiaa kuntoon. Kipeää se tekee, kaikkiin. Kaikkein kipeintä sen pitää tehdä niihin, jotka ovat holtittomat kulutusjuhlat sallineet. Kreikkalainen yksinhuoltajaäiti tai espanjalainen vanhus ei ole se henkilö, joka pitää panna kärsimään kohtuuttomasti. Minusta on raukkamaista jättää pulaan ne, jotka eniten apua tarvitsevat, jotta itse selviäisi mahdollisimman helpolla - ei sellainen kuulu suomalaiseen kaveria ei jätetä -mentaliteettiin. Tämä kuitenkin on perussuomalaista retoriikkaa, kerta toisensa jälkeen.


Matti Maunun tapaan olen sitä mieltä, että Halla-ahon tapauksessa ongelman ydin ei ole itse rikos ja siitä saatu tuomio - kansanedustajana Halla-aho ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään, jolta löytyy rikosrekisteri. Ongelma on toiseksi suurimman valiokunnan puheenjohtajan - kyseessä on kuitenkin merkittävä yhteiskunnallinen asema - oikeuslaitosta halventava suhtautuminen saamaansa tuomioon. Miehekästä ja arvokasta olisi suorittaa langetettu tuomio, ellei edustajalla ole enää mahdollisuutta normaaliin valitusmenettelyyn. Jos on, oikeutta voi hakea sitä kautta. Itse näen perussuomalaisen tavan hoitaa asioita vielä tätäkin suurempana ongelmana. En käsitä, kuinka kukaan voi luottaa Soiniin kaiken koetun jälkeen. Kolmas ongalma on perussuomalaisen kannattajajoukon köyhä argumentointikyky. Tänään nähdyn kaltaisella "keskustelulla" ei Suomea ja tulevaisuutta rakenneta.  Mutta niinhän se on, että tyhjät tynnyrithän ne tunnetusti kolisevat eniten.

Perussuomalainen perhearvottomuus

Perussuomalainen aivopieru on jälleen kerran päässyt ilmoille. Se haisee pahalle. Tällä kertaa Kai Haavisto on sitä mieltä, että naisen paikka on kotona ja piste.

Mistä aloittaisin? Koko kirjoitus on niin älytön ja naiivi, että sitä lukiessa ei aina tiedä, itkeäkö vai nauraa. Siksi siihen on vaikeaa kijoittaa kommenttia, vaikka kuinka sanottava polttelee kielen ja sormien päissä.

Jo tekstin kieliasu on karmivan huono. Itse en kehtaisi kuunaan päästää julkaistavaksi noin huonosti kirjoitettua tekstiä. Väistämättä tulee mieleen ajatus, ettei taida tämä Haavisto olla penaalin terävin kynä. 

Valitettavasti asiasisältö ei muuta tätä ensivaikutelmaa. Tekstissään Haavisto argumentoi kirjoituksessaan perinteisen perhemallin puolesta muun muassa näin:

"Miehet ovat perinteisesti tuoneet leivän pöytään ja niin pitäisi olla nykyäänkin. Naiset ovat naisia ja kuuluvat olla kotona synnytyksen jälkeen tarjoamassa rintamaitoa, vaihtamassa vaippoja ja pitämässä kodin siisteydestä huolta. Naisten olisi syytä olla kotona ainakin 3-5 vuotta koska nyt lapset tungetaan tarhoihin ja erotetaan fyysisestä äidistä, joka on lapsen 3 ensimmäistä vuotta hänen tärkein henkilö."

 

 Heti alkuun käy selväksi, ettei kirjoittaja ole viettänyt mitenkään liikaa aikaa mahdollisten omien lastensa kanssa, sen verran hatarilta vaikuttavat herran käsitykset lapsen kasvusta ja kehityksestä. Ilmeisesti Haavisto yrittää perustella vaatimustaan naisten kotiinjäämistä kiintymyssuhdeteorioilla. Niiden mukaan lapsen identiteetin ja itsetunnon kehittymisen kannalta on tärkeää, että kiintymyssuhde ensisijaiseen hoitajaan (joka biologisista syistä on usein äiti) on turvallinen. Tämä toki edellyttää kiinteää yhdessäoloa - mutta vain noin  vuoden ajan, eikä silloinkan puhuta 24/7 saatavilla olosta; vauvan tarpeisiin voivat kyllä vastata muutkin kuin äiti. Se, että joidenkin mielestä lapsen on parasta olla kotihoidossa (tai kodinomaisessa hoitopaikassa) 3-vuotiaaksi saakka, on eri asia kuin vauva-ajan symbioosi. Kyse on lapsen rajallisesta kyvystä itsesäätelyyn ja tarkkaavuuden suuntaamiseen, ei niinkään siitä, etteikö lapsi kestäisi lyhyttä eroa äidistä, mikäli vain perusturvallisuus on kunnossa. 

Mielenkiintoista olisi myös kuulla, millä Kai Haavisto perustelee näkemyksensä siitä, että kodin siisteydestä vastaaminen kuuluu nimeomaan naiselle. Itse en ole ainakaan tietoinen siitä, että naisista olisi löytynyt jokin siisteysgeeni, joka puhuisi Haaviston väitteen puolesta. Se, että "niin on tehty aina" ei ole missään mielessä pitävä argumentti. Vai missä sanotaan, ettei tapoja saisi muuttaa? Perussuomalaisten puolueohjelmassako?

  

Haaviston kirjoitus hämmentää ristiriitaisuuksillaan ja kehäpäätelmillään. Esimerkiksi seuraavan kohdan logiikka ei tahdo aueta, vaikka kuinka yrittäisi:

"Miehet eivät sovellu naisten töihin, eli imettämään ja vaihtelemaan vaippoja sekä leikkimään kotiäitiä sillä aikaa kun testosteronia pursuava uratykki nainen on hoitelemassa bisneksiään sekä viettämässä sänkileukaurosten kanssa kosteaa iltaa, samalla kuin lettipäinen blondimies vaihtelee kotona vaippoja laulaen lapselle tuutulaulua."

Ensilukemalta vaikuttaa siltä, että Haavisto pitää naisia yksinkertaisina, joiden vaatimattomiin askareisiin ylempiarvoinen mies ei alennu. Sitten mieleen nousee ajatus: miksi mies ei muka kykenisi vaihtamaan vaippaa ja laulamaan tuutulaulua, olenhan omin silmin nähnyt, ettei se pidä paikkaansa. Vaatiiko puuha putkiaivolta liikaa? Onko liian moni aivosolu lionnut viinassa eikä siksi toimi? Lieneekö koko jutun ydin siinä, että Haavisto on kokenut lapsenhoidon itselleen liian vaativaksi ja vetänyt siitä johtopäätöksen, että sama koskee kaikkia miessukupuolen esdustajia? Mene ja tiedä.

Haavisto kirjoittaa myös näin:

"Miehen tehtävä on tuoda perheelle elanto ja käydä töissä  --

Yhteiskunnan pitää tukea ja kannustaa perinteisiä perhearvoja ja luoda taloudelliset edellytykset lasten tasapainoiselle kasvamisen alulle, erityisesti 1-5 vuoden ikävälinä koska tällä luodaan lapselle turvallisuuden tunne ja estetään traumatisoituminen vauvasta taaperon ikäisenä. Siksi naisten olisi syytä olla kotona hoitamassa lapsia tuohon ikään asti ja Valtion pitäisi maksaa korotettua äitiyspäivärahaa."

Kovin epäselväksi jää, kenen tehtävä lopulta on elättää perhe, miehen vai valtion. Yhtäältähän Haavisto painottaa kirjoituksessaan miehen velvollisuutta hankkia perheelle elanto, mutta toisaalta hän huutaa valtiota apuun. Miksi ihmeessä? Epäileekö hän kuitenkin kykyjään pitää perhe leivässä ja lauantaimakkarassa?


En voi uskoa, että kukaan vakavissaan ehdottaa paluuta menneeseen, nykyistä epätasa-arvoisempaan, taantumukselliseen yhteiskuntaan. Paitsi ehkä mies, joka kokee oman asemansa uhatuksi. Hän ehkä voisikin alentua moiseen nolouteen. Onko "kaikkien alojen erityisasiantuntija" Kai Haavisto tällainen mies? Onko tekstissä kyse keski-ikäisen miehen paniikkireaktiosta? Kätevä keksintö siivota naiset pois häiritsemästä kukkoilua tunkiolla! Haavisto lienee eittämättä tyytyväinen itseensä.


On surullista, että joillakin ihmisillä ajattelu on edelleen näin stereotyyppistä ja vanhakantaista. 

Minun tasa-arvoa ja sukupuolisensitiivisyyttä kannattavassa maailmankuvassani perhe on luonnollisella tavalla puolisoiden yhteinen yritys ja molemmat kantavat siitä saman verran vastuuta. Tämä ei tarkoita sitä, että miehen pitäisi muuttua "lettipäiseksi blondiksi" tai naisen "testosteronia pursuavaksi uratykiksi". Jokainen kantakoon kekoon sen korren, joka itselle parhaiten sopii! Uskon, että jokainen nainen ja mies on omanlaisesna - yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla nainen tai mies ei ole olemassa kuin korkeintaan perussuomalaisissa päiväunissa.

 "Miehen pitää olla hyvä isä ja kasvattaa lapset kunniallisiksi kansalaisiksi. Naisen rooli on erittäin tärkeää myös kasvattajana ja tuoda perhe-elämään enemmän pehmeitä arvoja. Miehen tehtävä on kertoa elämän tosiasiat ja toimia perheen päänä." 


On pelottavaa ajatellakaan, millaisia ovat Haaviston tarkoittamat kunnialliset kansalaiset. Ja mitähän mahtavat olla ne "elämän tosiasiat", joita lapsille pitää kertoa. Veikkaan, että Haaviston kertomassa eivät esiinny sellaiset sanat kuin tasa-arvo, suvaitsevaisuus, humaanius, ihmisarvo ja inhimillisyys. Toivonkin hartaasti, että Haaviston omassakin perheessä nainen on "tuonut perhe-elämään enemmän pehmeitä arvoja".

Arkijärki, älä jätä!

Helsingin sanomissa julkaistiin toukokuun loppupuolella Virpi Salmen kolumni, jossa käsiteltiin mielestäni varsin ansiokkaasti nykyajan lapsenkasvatuksen muoti-ilmiötä, kiintymysvanhemmuutta. Kolumnista nousi, kuten arvata saattaa, kohu äitipiireissä.

Olen pitkään ihmetellyt sitä, minne äideiltä on kadonnut arkijärki ja suhteellisuudentaju. Miksi joka ikisestä asiasta saadaan väännettyä kilpailu, jossa aina oma kanta on parempi kuin toisen? Juuri nyt sattuu olemaan muotia olla kiintymysvanhempi. 

Idea on kaunis ja hyvä: kuunnella lasta ja lapsen tarpeita ja toimia niin, että lapsen paras toteutuu. Suomeksi sanottuna antaa lapselle ruokaa, kun lapsella on nälkä, panna lapsi nukkumaan, kun tätä väsyttää ja pitää sylissä, lähellä, silloin kun lapsi sitä kaipaa. Kehua ja kannustaa. Vaikka tunnen varsin monenlaisia äitejä, en tunne yhtään sellaista, joka ei näin toimisi. Metsään mennäänkin siinä, kun lapsen ruokinnasta, nukuttamisesta ja muu huolenpito muuttuu dogmiksi.

Yleensä kiintymysvanhempi on lukenut oppaasta, kuinka on luonnollista tehdä ja toimia. Mitä pidempään lasta imettää (ja kyllä, kiintymysvanhempi tietää, että kaikki naiset voivat imettää, vieläpä pitkään, jos vain haluavat riittävästi), sitä kirkkaampana sädekehä loista; samoin, jos koko perhe nukkuu samassa sängyssä (pinnasängyssa nukuttaminen on lapsen pahoinpitelyä - kyllä, 12 h:n yöunia vetelevä lapsi kokee olevansa vankilassa ja traumatisoituu). Kantoliinailu on niin ikään plussaa (viis siitä, vaikka lapsi huutaisi kuin palosireeni kun ei pääse vapaasti liikkumaan, kiintymysvanhempi kyllä tietää, mikä on oikea tapa toimia). Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa väsymiseen asti. 

Kiintymysvanhemmat usein perustelevat tätä oppaista opittua luonnollisuutta sillä, että jo kivikautiset ihmiset ja ties mitkä alkuasukkaat ovat toimineet niin ja näin. Noinkohan. Veikkaan, että se kivikautinen äiti, jolta ei tullut rinnoista maitoa ja joka ei saanut hankituksi lapselleen korvaavaa imettäjää, olisi mieluummin antanut lapselleen korviketta kuin haudannut nälkään nääntyneen pienokaisensa. Luolanainen toki piti jälkeläisensä lähellään nukkumassa, jotta saattoi varmistua siitä, ettei vaara vaaninut lapsia, mutta varmasti hänkin teki tarvittaessa sellaisia nukkumisjärjestelyjä, joiden avulla koko perhe sai mahdollisimman hyvät ja pitkät unet. Luolanainen myös kantoi vauvaansa kantoliinassa, mutta saattaa olla, että joissakin tilanteissa olisi ollut helpompaa, jos vaunut olisi jo keksitty. Kivikautisella naisella vain ei ollut hirmuisesti vaihtoehtoja.

On totta, että nykyihminen on vieraantunut luonnosta. Meillä on liikaa aikaa pohtia ja pähkäillä, viilata pilkkua ja takertua epäolennaisuuksiin. Niin kuin nyt siihen, nukkuuko lapsi pinnasängyssä omassa huoneessa vai vanhempien kanssa samassa sängyssä. Minun arkijärkeni sanoo, että tärkeintä on se, että lapsi nukkuu hyvin. Oman lapseni kohdalla minulle oli luonnollista etsiä järjestely, jossa koko perhe nukkui mahdollisimman hyvin. En välittänyt etsiä toiminnalleni jotakin hienonkuuloista termiä, jolla olisin voinut päteä muiden äitien joukossa.

Kiintymysvanhemmuushörhöily äärimmilleen vietynä on silkkaa äitien egon pönkitystä, erikoisuudentavoittelua ja oman epävarmuuden peittämistä. On täysin hyödytöntä päteä sillä, imettääkö lastaan 5- vai 2-vuotiaaksi, koska kaikkein tärkeintä on se, että lapsi kasvaa ja kehittyy.  

On kiintymysvanhemmilta helppo ratkaisu vetää vastaesimerkiksi äiti, joka huudatusunikouluttaa kuukauden ikäistä, vie viikon vanhan vauvan yöhoitoon ja lähtee baariin vetämään perseet, joka ei imetä siksi että tissit rupsahtavat ja niin edelleen - mutta kuinka moni äiti on oikeasti sellainen? Tuollaisia ääripää-äitejä on varmasti hyvin, hyvin marginaalisen vähän äitien joukossa. Silti kiintymysvanhemmuuden puolestapuhujat puhuvat painokkaasti tästä marginaalijoukosta kuin kaikki muut äidit heitä itseään lukuunottamatta olisivat sellaisia. Muiden syyllistäminen ja oman ylemmyyden osoittaminen tuntuu olevan kiintymysvanhempien keskeinen tapa propagoida oman aatteensa puolesta.


Ettei kenellekään jäisi epäselväksi: tiedän kyllä, että imetys on kiistatta paras vauvan ruokintamuoto, perhepedissä nukkumisella on etunsa ja lapsen itsetunnon vahvistaminen on kasvatuksessa erinomaisen tärkeää. Missään nimessä en ole näistä asioista eri mieltä. Se, mitä en voi sietää, on kiintymysvanhemmuuteen liittyvä terminologia, joka on kovin arvolatautunutta. Minä kannatan arkijärkeä ja omiin vaistoihin luottamista. Lasta pitää kuunnella ja hänen parhaakseen toimia, mutta lapsen niin sanotulla parhaalla ei pidä ratsastaa.

Kirje ylioppilaalle

Hyvä ylioppilas!

Lämpimät onnittelut! Paljon työtä on takana: kirjapinoja, koeviikkoja, aineiden kirjoittamista, kurssitodistuksia... huomenna saat käteesi todistuksen, joka vie sinut uuteen vaiheeseen elämässäsi.


Hassua, että vielä 15 vuoden jälkeenkin muistan aivan kirkkaasti omasta ylioppilasjuhlastani sen tunteen, kun koulun juhlasalissa lauloimme rinta rinnan Järviseudun marssia ja Gaudeamus igituria valkoiset lakit päähän painettuina. Olo oli yhtä aikaa huikaisevan vapaa ja haikea. Onnellinen, kiitollinenkin. Sitä odotti uutta innolla, mutta samalla jossakin mielen kolkassa kaihersi jännitys siitä, löytyykö oma kolo maailmasta ja kun se löytyy, niin millainen. Tuttu ja turvallinen opiskeluyhteisö katosi ympäriltä, edessä oli suuri tuntematon. Nopeasti tuo kaiherrus tosin tuli vaiennettua suurilla suunnitelmilla, juuri niin kuin asiaan kuuluu. 

On ihanaa huomata, että tärkeimmät toiveet ja unelmat ovat toteutuneet. Osa unelmista on unohtunut ja uusia on tullut tilalle. Joitakin vaalin edelleen. Tietenkään matka ei ole sujunut mutkitta. Isojakin kolhuja on koettu, mutta aina elämä on kantanut. 

Mieli tietysti tekisi varoittaa sinua, uusi ylioppilas, siitä ja tästä, heristää oikein sormea, mutta ei sellaisesta ole mitään hyötyä. Jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan. Jos jonkin neuvon haluaisin sinulle antaa, sanoisin, että ole rohkea! Muista unelmoida ja uskoa unelmiisi. Muista myös olla itsellesi ja muille armollinen. Ja muista pitää hauskaa! Elämä ei loppujen lopuksi ole kovin vakavaa, vaikka paljon sellaisiakin asioita on. jotka pitää ottaa tosissaan.

Hyvä ylioppilas, olet nyt viisaimmillasi. Tuskin koskaan tämän jälkeen tulet tietämään yhtä paljon yhtä monesta asiasta. Toki opit lukemattomista asioista vielä paljon, sillä uutta tulee eteen koko ajan, mutta paljon tulet myös unohtamaan. Kolmevitosena huomaat, kuinka valtavasti onkaan sellaisia asioita, joista hämärästi muistat  kuulleesi joskus. Itse asiassa tiedät, että niitä tahkottiin koulussa kurssikaupalla, mutta kun ei käytä, unohtaa. Toisaalta voit hämmästyttää ympäristösi ja ennen kaikkea itsesi hallitsemalla ruotsin epäsäännöllisten verbien taivutuksen edelleen (vaikka et muistaisi yhtään, mitä kyseiset verbit tarkoittavat suomeksi). 

Vaikka tiedät paljon, älä luo itsellesi illuusiota kaikkivoipaisuudesta. Ole utelias elämää kohtaan. Lue paljon, kysele, ihmettele, ole avoin uusille asioille. Riko joskus rutiineja, katso toisesta näkökulmasta. Käy kaukana nähdäksesi lähelle.

Kävitpä miten kaukana tahansa, älä unohda juuriasi - suomen kieltä, kotiseutua, läheisiä. Kasvikin tarvitsee elääkseen vahvat juuret, kun sen istuttaa uuteen multaan. Sama koskee ihmistä. Uusi rakentuu aina vanhan pohjalle. 

Hyvä ylioppilas! Nyt on juhlan aika, ja uusien alkujen aika. Vaikka yksi ovi menee kiinni, kymmenen uutta avautuu. Kurkista niiden kaikkien taakse, katso, mitä elämällä on sinulle annettavanaan.


Kaikea hyvää elämääsi Katri Valan sanoin:

 

 Elää, elää, elää! 

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina....

Mitä siitä, että kuolema tulee!

Mitä siitä, että monivärinen ihanuus

varisee kuihtuneena maahan.

Onhan kukittu kerta!





Tätisi