Jo joutui armas aika...

...ja jokakeväinen keskustelu siitä, saako ja pitääkö opettajia tai hoitajia muistaa lahjoilla kesälomien alkaessa, käy kiivaana.

Joku on sitä mieltä, että hoitajan tai opettajan muistaminen on naurettavaa. Hänhän tekee työtää, saa siitä palkkaa. Ei siinä enää kiitoksia, saati lahjoja, tarvita! Jos opea muistaa, pitää muistaa postinkantajaa ja lähikaupan kassaakin. Toinen sanoo, että lahjan antaminen on säälittävä yritys ostaa hyväksyntää. Melkein rikollaistakin se on. Kolmas puolestaan tekee lahjanostosta ja etenkin -viennistä ison numeron. Huomaavathan kaikki, että MINÄ muistan lapseni hoitajaa tai opettajaa? Ja huomaavathan kaikki, että lahja on kallis! Neljäs tuskailee, kun ei ole varaa ostaa oikein mitään ja miettii, onko suklaalevy ja lapsen tekemä kortti riittävä. (On, jos minulta kysytään.) Viides ei kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Ja teki miten teki, aina on joku, jonka mielestä väärin meni.

Keskustelussa mielenkiintoista on se, että hyvästä työstä kiittäminen näyttää olevan edelleen kiellettyä. Ilmeisesti pelätään, että kiitos ylpistää. Suomalaiseen kasvatuskulttuuriinhan on pitkään kuulunut vaatimattomuuden korostaminen. "Ei tehrä tästä ny numeroo", kirjoittivat Nopolan sisaruksetkin. Ellei sitten ole kyse epäkohdista. Niistä kyllä tehdään numero, ja iso tehdäänkin. Ja helposti.

Minusta on ihan ookoo tehdä numero siitä, että opettaja tai hoitaja on tehnyt työnsä hyvin, hoitanut rakkaintani suurella sydämellä silloin, kun en itse voi olla hänen kanssaan. Samalla tavalla rivakka postinkantaja ja hymyilevä kaupan kassa ansaitsevat kiitoksensa. He vain eivät vietä minun tai lapseni kanssa yhtä paljon aikaa kuin päiväkodin tai koulun aikuiset. Siksi kiitos tahtoo unohtua.

Minusta on tärkeää, että voin luottaa lapseni hoitajiin. Olen iloinen siitä, että aihetta kiitokseen on. Miksi en sanoisi sitä ääneen?

Tunnustan, että kuulun heihin, jotka haluavat muistaa lapsensa hoitajia. Kuulun myös heihin, jotka ajattelevat, että lahja on symbolinen. Luottamusta ei rahassa mitata, siksi en suostu osallistumaan mariskoolikilpailuun ja toivon, ettei kukaan muukaan lähtisi mukaan kilpavarusteluun.

Jokunen vuosi sitten teimme poikani kanssa puuhelmistä rannekorut päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi. Viime viikolla tapasin sattumalta bussissa pojan silloisen hoitajan. Hänellä oli ranteessaan lapseni tekemä koru. Hoitaja kertoi muistavansa poikaani joka kerta, kun korun pukee ylleen. Hänen nykyisen työpaikkansa lapsetkin kuulemma pitävät korusta ja tuntevat sen tarinan. Olin kovin otettu kohtaamisesta.

Odotus palkitaan

Jännitys nousee. Elonkerjuun ensimmäinen single uudella kokoonpanolla julkaistaan ensi maanantaina ja pitkä odotus palkitaan. Viimeistään nyt on selvää, että bändi on noussut jaloilleen reilun vuoden takaisesta hajaannuksesta ja minä sen aiheuttamasta lamaannuksesta.

Maanantai on myös kohtalonhetki. Silloin selviää, kuinka uusi laulaja sopii joukkoon, kuulostaako musiikki siltä miltä kuvittelen sen kuulostavan. Kuulostaako se siltä, miltä sen pitää kuulostaa. Uutta tulee joka tapauksessa uuden kokoonpanon myötä, mutta uskon, että ratkaisevaa on se, onko remmastamisen meininki, ilo ja avoimuus säilyneet. En näe mitään syytä sille, miksi se ei olisi säilynyt.

Laulajaksi pestattu Juha Lagström on rohkea mies. Ei ole helppoa tulla Laurin tilalle, vaikka uskon, että Lauri ei ollut yhtälössä ollenkaan niin ratkaiseva tekijä, kuin tuntuu itse kuvittelevan. Onneksi elonkerjuulaiset tuntuvat hankkineen Juhalle omat saappaat, ei tarvitse käyttää Laurin vanhoja. Silti vertailulta ei voida välttyä. Varsinkaan sitten, jos ja kun esittäävät tulevilla keikoilla Elonkerjuun vanhojakin kappaleita. Onneksi Juhalla on taustallaan bändikaverit, jotka varmasti seisovat 110-prosenttisesti uuden jäsenen rinnalla. Ja edessäkin tarvittaessa. Pitävät omansa puolta, pitävät yhtä.


Odotan maanantaita enemmän kuin kehtaan myöntää. Odotan myös syksyä. Levyä, keikkoja. Odotan sitä, että Simon tuttu kitara räjähtää soimaan, Anteron hymy valaisee maailman, Johannan viulu viettelee ja Lennistäkin vilahtaa välillä hiustupsu näkyviin. Juhalta en odota mitään, olen avoin sille, mitä tuleman pitää. Tutustutaan hiljalleen.


Voi olla, että vanhoja fiiliksiä ei enää tule. Tai sitten ne tulevat tuplana. Esimakua siitä saadaan maanantaina, kun siipi viistää maata - ja toivottavasti myös sydäntä.

Siitä se ajatus sitten lähti!

Olen viime ajat etsinyt kuumeisesti vanhoja tiiliä. Löysin pihavajastamme puretun grillin tiilet, monta vuotta joutilaana lojuneet, ja inspiroiduin. Viime kesästä saakka olen tuskaillut terassimme vieressä olevaa hiekkaerämaata, joka on paitsi esteettisesti ruma, myös kiusallisesti pölisevä alue, jota kukaan ei käytä mihinkään järkevään. Etäisesti olin suunnitellut alueen laatoittamista, mutta kunnolla idea sai siivet vasta, kun kohtasin kauniisti kuluneet tiilet. 

Eilen sitten törmäsin sattumalta Tee-se-itse-naisen sisustusblogiin, josta löytyi valtava määrä uskomattoman hienoja tuunausideoita. Muun muassa pölkkyjakkarat! 

Miten en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että puupölkkyjäkin voi entrata mieleisekseen vaikka kuinka monella tavalla? Pölkkyjakkaroista ajatus lensi kaapelikeloihin. Tsadam! Siitäpä meille tulevaisuudessa uudet terassikalusteet. Ei muuta kuin ajatus korvan taakse, ja kun aika on kypsä, niin toteuttamaan! Ensin kuitenkin ne tiilet.

Summa summarum, aloin pohtia niin sanottua sisustusfilosofiaani, vaikka sana onkin liian hieno, kun puhutaan minusta sisustajana. Olen kuitenkin huomannut itsessäni piirteen etsiä aina ensin vanhaa, kierrätettävää, epäodotuksenmukaista. Meiltä löytyy sukset olohuoneesta, uunipelti ja kirjapainokasti seinältä ja sen sellaista. Keittiön välitilan tuunasin  dc fix -kontaktimuovilla. 


Johtuuko viehtymykseni käytettyyn siitä, että olen armottoman pihi? Vai olenko niin perin juurin ekologinen, että vältän viimeiseen asti ostamasta uutta? Kenties kaikki johtuu siitä, että tykkään tuunata - vaikka enemmän minulla kyllä on ideoita kuin taitoa toteuttaa niitä. Vai olenko eräänlainen romuretroromantikko, jonka esteettistä silmää vanhat ja joskus hiukan epäodotuksenmukaisetkin esineet puhuttelevat?


Yhtä oikeaa vastausta ei varmastikaan ole, eikä tietenkään tarvitsekaan olla. Eiköhän niin sanottu sisustusfilosofiani ole sekoitus noita kaikkea. Jos totta puhutaan, olen sen verran vähävarainen, etten yksinkertaisesti voi käyttää sisustukseen tuhansia euroja. Toisaalta sekin on totta, että vastustan kerskakuluttamista ja pyrin olemaan valinnoissani ekologinen. Aina se ei onnistu kovin kunniakkaasti, mutta yritys hyvä kymmenen tässäkin asiassa! Ja mitä tuunaamiseen tulee - on uskomattoman kutkuttava ja palkitseva tunne, kun jokin vanha ja väsynyt esine saa uuden elämän ja uuden käyttätarkoituksen, herää eloon ja kukoistaa taas. Toivon hartaasti, että tänä kesänä suunnitelmani keittiön pirttikaluston ja olohuoneen lipaston tuunaamisesta eivät joudu yhtä kovaan vastatuuleen kuin vuosi sitten, vaan saan herätettyä nekin uuteen kukoistukseen. Kaiken kaikkiaan uskon, että painavin tekijä sisustusfilosofiassani on kuitenkin viehtymykseni retroestetiikkaan. 


Niin että jos jotakuta vastaan kävelee vanhojen tiilien kasa, jakkaroiksi sopivankokoisia puupölkkyjä tai pöydäksi passaava kaapelikela, niin käskekää tulla meille! Lupaan pitää niistä hyvää huolta.

Miksi välittäisin?

Aamulla kävelimme poikani kanssa läheisen leikkipuiston läpi päiväkotiin. Keskelle puistoa on erikottu kaksi olutpulloa. Paljon teräviä lasinsirpaleita on levinnyt laajalle alueelle. On kiire, mutta siitä huolimatta huikkaan puistotalon henkilökunnalle havainnostani. Jos olisi ollut aikaa, olisin kerännyt sirpaleet itse. En halua, että kukaan lapsi loukkaa itseään, jos minä voin sen jotenkin estää. En voinut olla kummastelematta ääneen sitä, miksi ihmeessä ne pullot on pitänyt rikkoa? Miksi kukaan ylipäätään juopottelee lasten leikkipuistossa, mutta ennen kaikkea - miksi pitää tehdä ilkivaltaa, toistuvasti?


Eilen silmiini osui Iltalehden internet-sivuilla uutinen, jossa kerrottiin WWF:n tutkimuksesta. Sen mukaan ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja 1,5 maapallollista vuodessa. Aivan liikaa. Eniten ajatuksia herättävä tieto oli se, että suomalaisten elintavoilla luonnonvaroja kuluu kolmen maapallollisen verran. 


Uutinen johdatti minut pohtimaan näin asukasyhteisömme pihakirppiksen alla kierrättämistä, jätteidenlajittelua, kestävää kehitystä. Minulle on ollut koko itsenäisen elämäni ajan itsestäänselvää lajitella roskat, kierrättää vanhat vaattet ja tavarat, mutta harmillisen moni tunkee edelleen kaikki roskansa samaan astiaan. 

"Miksi minä lajittelisin jätteet, eihän niin tehdä brasilialaisessa slummissakaan? Miksi minä näkisin vaivaa, kun intialainen sisareni tai veljenikään ei näe? Miksi välittäisin, kun muutkaan eivät välitä?", olen kuullut kysyttävän.

Siksi, että olet suomalainen ja kulutat moninkertaisen määrän luonnonvaroja brasilialaisiin tai intialaisiin verrattuna. Siksi, että sinun pitää kantaa vastuusi, vaikka kukaan muu ei niin tekisi. Pienistä puroista syntyy suuri virta, niin kliseinen kuin sanonta onkin.


Jos joku asia minua kiukuttaa, niin välinpitämättömyys. Ihmisiä, luontoa, yhteistä omaisuutta kohdellaan huonosti. Rikotaan lasipulloja leikkipaikalle, ei lajitella jätteitä, kuljetaan sairaskohtauksen saaneen ohi, ummistetaan silmät kiusaamiselta. Kuinka voi olla, että itseään maailmankaikkeuden itsevaltiaina pitävä ihminen ei osaa tai halua kantaa vastuuta, välittää? Miksi vauhdin on annettu sokaista silmät?


Jos jonkin asian puolesta haluan tehdä työtä, niin yhteisvastuun. Siitä, että pidettäisiin huolta ihmisistä ja ympäristöstä. Ei ole iso vaiva kuljettaa lasipullot mukanaan sinne, mistä ne on tuonutkin - eikä varsinkaan ole iso vaiva lajitella jätteensä. Vastuunpakoilijat sanovat, että lajitteleminen ja kierrättäminen on työlästä. Kissanvillat! Metallitölkin voi yhtä hyvin heittää erilliseen keräysastiaan sen sijaan, että heittää sen sekajätteeseen. Eikä biojätteiden erotteleminen vaadi sen enempää vaivaa. Samalla kertaa ne kulkeutuvat jätepisteeseen kuin sekajätteetkin. Etenkin kaupungeissa jokaisen taloyhtiön pihassa on taatusti hyvinvarustetut jätekatokset. Lajitteleminen ei siis vaadi muuta kuin asennemuutosta.

Hyvän päivän ilta

Tänä äitienpäivänä


...en saanut aamiaista sänkyyn
...kokkasin lounaan itse ja söin sen kotona
...pyykkäsin ja tein puutarhahommia
...kävin leffassa ystävän, en suinkaan perheen, kanssa.


Jos keskustelupalstoihin on uskominen, minun pitäisi nyt olla pettynyt. Haukkua mieheni, joka ei varmasti arvosta minua, lapsensa äitiä. Nettikeskusteluissa Hyvä Äiti saa aamiaisen vuoteeseen, kalliin lahjan, lounaan tasokkaassa ravintolassa eikä hänen tarvitse panna tikkua ristiin lasten- tai kodinhoidon eteen. Muussa tapauksessa äitienpäivä on pilalla.

Vaan entäpä, kun en pidä aamiaisen syömisestä sängyssä? Inhoan sitä, että pitää varoa murustelemasta leipää (eikä se koskaan onnistu ja seuraavana yönä selkää pistelee) ja läikyttämästä kahvia; lehden lukeminenkin on hankalaa. Syön aamiaiseni mieluummin tavalliseen tapaan pöydän ääressä. Entä, kun en halua ravintolaan syömään silloin, kun kaikki muutkin ovat siellä - lähinnä näyttäytymässä. Mieluummin syön lempiruokaani kotona oman perheen keseken rauhassa, jonottamatta, ilman strssiä. Sitä paitsi, minä pidän ruoanlaitosta. Ja mitäs, kun puutarhanhoito on suosikkipuuhaani keväisin? Sormet oikein syyhyävät päästä tonkimaan multaa, hypistelemään taimia ja siemeniä. Rentoudun, kun saan omaan tahtiin, hissukseen, panna paikkoja kuntoon. Asia kerrallaan, auringosta nauttien.

Pitäisikö minun tosiaan itkeä, kun sain viettää omannäköiseni, rauhallisen ja rentouttavan, äitienpäivän? Ihan vain siksi, että se ei noudata jonkun toisen keksimää "ihannetta", vaikka omasta mielestäni päivä oli oikein onnistunut. Sain tehdä sellaisia asioita, joista pidän - epämiellyttävät velvollisuudet jäivät tänään muiden kontolle.

Ihmiset kokevat äitienpäivään - äitiyteen ylipäätään - liittyen mielettömiä suorituspaineita. Pitää olla sellaista ja tällaista, tehdä sitä ja tätä, ja jos (kun) kaikki ei mene niin kuin jossakin on sanottu, että täydellinen äitienpäivä menee, kaikki onkin pilalla. Onko tosiaan niin, että äiti kokee arvostusta vain yhdellä tavalla ja yhtenä päivänä vuodessa? Missä on rohkeus elää omannäköistä elämää? Harvemmin elämä menee niin kuin Strömsössä, vaikka kuinka pingottaisi. Kannattaisi hellittää, unohtaa suorittaminen, edes äitienpäivänä. Nauttia lapsista.


Minä en missään nimessä ole täydellinen äiti. En tiedä, olenko edes hyvä. Mutta riitän kyllä. Olen tiukka, nipotan, vaadin, en anna periksi - mutta toisaalta myös rakastan ehdoitta ja kannustan lastani. Meillä on hyvä keskusteluyhteys, olemme samalla aaltopituudella. Toistaiseksi. Perjantaina kuuntelin bussipysäkillä teinipoikien keskustelua. Suunnittelivat bileitä lauantaiksi. Sitten yksi muisti, että sunnuntaina on äitienpäivä. Bilesuunnitelmat pantiin jäihin yksimielisesti. "Mun äiti on niin hyvä tyyppi, etten halua suututtaa sitä silloin", totesi yksi pojista. Muut säestivät, olivat samaa mieltä omista äideistään. Ajattelin, että siinäpä sitä tavoitetta - kunpa osaisi itsekin olla yhtä hyvä tyyppi.


Aina en ole edes ihan varma, mitä äitienpäivänä juhlitaan. Hedelmällisyyttä? Hoivaamista? Uhrautumista? Minä ainakaan en koe uhrautuvani, vaikka äiti olenkin. Äitiys on etuoikeus. Hoivaamisestakaan en ole ihan varma - nimittäin niinä hetkinä, kun seison kädet puuskassa lapsen huoneen ovella komennan sadatta kertaa keräämään legot laatikkoon, "tai haen imurin ja imuroin ne". Tietysti tilanne on toinen silloin, kun puhallan kuhmuun tai silitän pehmeää poskea, annan iltasuukon. Hedelmällisyys osuu kai lähimmäksi sitä, mitä itse äitienpäivänä juhlin. Universaalia äitiyttä, sitä, että saa olla osa sukupolvien ketjua. Lapsi on ihmeistä suurin. Silti en saa häntä omia liiaksi itselleni, Khalil Gibrania mukaellen lapseni on minulla elämältä lainassa. Yritän tehdä työni hyvin, että voin hyvillä mielin päästää hänet maailmalle, kun aika on.


Niin, se lahja. Sain pojaltani hellyttävän lahjan: paperimassasta tehdyn sydänmagneetin ja kortin. Taustapuolella on kuva Autot 2 -elokuvan hahmoista. Ihanan hempeää ;).

Äidin kunniamerkki

Mediassa on taas kohistu äitien rohkeudesta. Keskustelupalstoilla on esitelty tissejä ja vatsaa ja kilpailtu siitä, kenessä elämä jäljet näkyvät vähiten. Liian moni häpeää raskausarpien juovittamaa vatsaansa ja patalapuiksi muuttuneita rintoja, ylimääräisiä kiloja ja sitä, ettei ehdi enää urheilla viittä kertaa viikossa niin kuin ennen äitiyttä. Turhaan.

Älkää käsittäkö väärin. En minä ihannoi ylipainoa tai itsensä ja hyvinvointinsa laiminlyömistä. Mutta sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi elämän jälkiä pitäisi hävetä. Kun olin synnyttänyt poikani, tuttavani katsoi sektio- ja raskausarpiani kauhistuneena ja totesi, etten voisi koskaan enää pukeutua bikineihin. Miksi en? Minulle ne kaikki ovat kunniamerkkejä, jotka muistuttavat minua suuresta kunniasta: saada olla äiti. 

Yhä enemmän on niitä naisia, jotka eivät imetä lapsiaan, koska pelkäävät rintojensa puolesta - ja niitä, jotka unohtavat nauttia lapsistaan ruokavalion tarkkailun ja pakonomaisen treenaamisen takia. He ovat menneet markkinoiden luomaan harhaan, joka väittää, että ikuinen nuoruus on tavoiteltavaa. Työharjoittelupaikkani PS-Kustannus julkaisi viime viikolla kirjan Vuosia elämään. Sen keskeinen sanoma on, ettei elämästä selviä hengissä. Niinpä kannattaakin pyrkiä elämään käytössä olevat vuodet hyvin sen sijaan, että keskittyisi pohtimaan, mistä saisi elämäänsä lisää vuosia. Minusta oleellinen osa tätä hyvää elämää on se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, raskausarpineen ja patalapputisseineen kaikkineen.


Haastan jokaisen äidin näin äitienpäiväviikonlopun alla katsomaan alastonta itseään peilistä. Tarkkailemaan jokaista viirua, arpea tai muuta elämän jättämää jälkeä. Ajattelemaan niitä äidin kunniamerkkeinä. Minusta täydellisyydentavoittelussa ei ole mitään rohkeaa. Paljon rohkeampaa on olla sellainen kuin on, epätäydellinen. 

Pasanen

En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin hauskaa kuin Eve Hietamiehen uutuusromaani Tarhapäivä on. Vähän väliä hekotin ääneen Antti ja Paavo Pasasen edesottamuksille - toisinaan taas silmäkulmaan pyrki liikutuksen kyynel. 

Tarhapäivän päähenkilö, Antti Pasanen, on 5-vuotiaan Paavo-pojan yksinhuoltaja. Kaaoottisesta vauvavuodesta, jota kuvattiin Hietamiehen Yösyöttö-romaanissa, on päästy seesteisemmille vesille, ja kaksikon arki rullaa niin kuin lapsiperheiden arki nyt yleensä rullaa: puistoillaan, syödään kalapuikkoja, sairastetaan korvatulehduksia ja käydään huvipuistoissa. Pestään pyykkiä, valvotaan öitä, opitaan uusia taitoja, riidellään ja sovitaan. Pasasten elämää toki sekoittaa Paavon äiti, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Pia, mutta omalaatuisen turvaverkon ja ystäväpiirin avulla kaikesta selvitään. 

Sitten tulee mutkia matkaan: Antin ystävä Enni jää raitiovaunun alle ja Ennin tytär Terttu muuttaa Pasasille. Antti joutuu toistamiseen tuntemattoman eteen, kun Tertun myötä hänen on yritettävä ymmärtää naisen logiikkaa ja tyttöjen maailmaan. Elämä heittää silmille mekkoja, tunikoita, kohtuuttoman isopäisiä muovieläimiä, pampuloita, käsilaukkuja, brätzeitä ja ties mitä - kaikki pinkkiä tietysti. Kun soppaan lisätään vielä monenmoisia ihmissuhdeongelmia, alkaa Pasasen sietokyky olla äärirajoilla.

Yösyötössä minua ärsytti suunnattomasti Antti Pasasen sankaruus. Kyse ei ollut siitä, että hän jäi vastasyntyneen kanssa kaksin ja selvisi, vaan siitä, että Pasanen oli MIES. On ihmeellistä, että mies saa pidettyä jälkikasvunsa hengissä, vaikka puoliso häipyy ja jättää vauvan kanssa kaksin. Maailman sivu miehet ovat tehneet samaa vaimoilleen, mutta ei heistä kirjoiteta sankaritarinoita.

Toki Pasaselle tuli naurettuakin. Hassunhauskaa, hihhih, kun mies ei osaa vaihtaa vaippaa tai tiedä, mistä äidinmaidonkorviketta saa. Vai onko? Onko vauvan hoitaminen ja siihen liittyvät yksityiskohdat vempaimineen kaikkineen sisäsyntyistä naisilla? Tai sellainen monopoli, johon miehillä ei ole oikeutta? Eikö Pasanen ollutkaan nolo, kun ei ollut ottanut asioista selvää etukäteen vaan luotti siihen, että vaimo hoitaa?

Tätä ongelmaa ei onneksi ollut enää Tarhapäivässä, vaikka siinäkin muistettiin monta kertaa korostaa, kuinka hyvä ihminen Antti Pasanen on. Miettiä sopii, olisiko kuvitteellista Anne Pasasta glorifioitu samalla tavalla.


Tarhapäivän tarina ei ole kovin ihmeellinen tai syvällinen vaan aika yksinkertainen ja kevyt, ennalta-arvattavakin. Silti se liikuttaa. Hietamies onnistuu kuvaamaan uskottavasti niin 5-vuotiaan lapsen kuin viittäkymmentä lähestyvän miehen sielunmaisemaa, lapsiperheen arkea, hämmennystä, väsymystä, lämpöä ja välittämistä. Elämää. Romaanin kieli on vivahteikasta, elävää ja rytmisesti hyvää ja teksti on täynnä kutkuttavia oivalluksia. Itse 6-vuotiaan pojan äitinä pystyin samastumaan moniin asioihin täysin. Maailma, jossa Pasaset elivät, oli tosi ja aito kaikkine rosoineen ja onnenhetkineen. 

Henkilökuvauksen - etenkin lasten - uskottavuus, samastumispinta tapahtumiin ja tutut tunteet tekivät kirjasta koskettavan ja hauskan. En tiedä, voiko teos avautua lapsettomalle lukijalle samalla tavalla, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan - ellei sitten satu olemaan allerginen kavereidenkin perhe-elämälle, jossa baarikierrokset ovat hautautuneet uhmakohtausten ja pyykkivuorien alle.

Pakkojuhlintaa

Kuuluu olevan vappu. Puhalletaan ilmapalloja, pukeudutaan trenssiin ja ylioppilaslakkiin, syödään nakkeja ja perunasalaattia, lakitetaan patsas, pasteerataan tivolissa, piknikillä tai vappukävelyllä, nostetaan malja kuohuvaa. Ja oi, kun meillä kaikilla on niin hirrween kivaa! Mahtavaa! Pakko olla!

Vuosi vuodelta olen alkanut inhota pakkojuhlintaa enemmän ja enemmän. Sitä, että pitää olla hauskaa, pitää olla juhlat, kun on vappu, uusi vuosi, juhannus, pääsiäinen, kumminkaiman ristiäsiset. Mitä milloinkin. Ihmiset hamstraavat ruokaa ja varsinkin juomaa hullunkiilto silmissä, silittävät rintaröyhelöt ja painuvat baanalle, koska niin kuuluu tehdä. Jos niin ei tee, on mököttävä mörkö. 

Totta kai juhlat ovat hauskoja. Jopa vappuna. Mutta pakkotahtinen juhlinta saa minun niskavillani pystyyn. Vastustan sitä, että tehdään niin kuin tapana on ja kaikki muutkin tekevät, vaikka sydän sanoisi muuta. Moni ottaa kohtuuttomat paineet siitä, että kaikki menee käsikirjoituksen mukaan. Ja sitten pettyy, kun ei mene. Tai ainakin oksentaa krapulassa sappinesteet pihalle.

Huomaan tulleeni vanhaksi, mitä kaikenlaiseen juhlintaan tulee. Mikään maailmassa ei ole ehkä mitään hauskempaa kuin tavata ystäviä, ottaa rennosti hyvässä seurassa. Mutta heti, kun pitää "näyttäytyä" jossain, iskee tympeys. On pakko näyttää hyvältä, olla jotakin. Yäk. Hetket ystävien kanssa ovat sen verran harvinaista herkkua arjen pyörityksessä, etten haluaisi jakaa niitä koko maailman kanssa. Itsekästä?

Eiliset ex-tempore -grillibileet naapureiden kanssa olivat hauskat. Kukin toi yhteiseen pöytään mitä kaapista löysi. Ei viikkojen etukäteissuunnittelua, ei panikointia, millä asulla ja tarjottavalla tekisi vaikutuksen. Nostettiin maljakin, keväälle. Venäläistä kuoharia, jonka nimeä kukaan ei ollut kuullut aiemmin. Lapset polttivat tähtisädetikkuja (uusi vappuperinne on syntynyt!) ja sotkivat pihan serpentiiniin. Siinä oli vapputunnelmaa! 

Tänään minua on vain väsyttänyt. Päänsärkyä pukkaa. Perunasalaatti odottaa jääkaapissa syöjäänsä. Vielä kun saisi lihapullat tehdyksi. Orvokit odottavat istuttajaansa ja teksti lukijaansa. Tällä menolla saavat odottaakin. Voi, kun jostakin tulisi joku, joka töräyttäisi vappupillillä ilon valloilleen. Ehkä sitten riehaantuisin keväästä minäkin.